Kaikkea tuota kuunteli Sancho, ja hänen mieltään kovin karvasteli, koska hän huomasi, että toiveet päästä suurten tilusten herraksi hävisivät ja hajosivat kuin tuhka tuuleen ja että korea prinsessa Minomicóna oli muuttunut Doroteaksi ja jättiläinen Don Fernandoksi, isännän, Don Quijoten, nukkuessa kaikessa rauhassa, vähääkään välittämättä siitä, mitä oli sattunut. Dorotea ei vielä oikein tietänyt, oliko hänen onnensa totta vai unta, Cardenion laita oli samoin, ja Luscindankin ajatukset liikkuivat samaan suuntaan. Don Fernando kiitti taivasta osakseen tulleesta armosta ja siitä, että se oli hänet pelastanut erehdyksen sokkeloista, missä hän oli ollut menettämäisillään kunniansa ja sielunsa autuuden, ja niin olivat kaikki majatalossa olevat tyytyväiset ja iloiset vaikeiden ja toivottomilta näyttäneiden seikkojen hyvästä selviämisestä. Kirkkoherra, älykäs mies, sovitti kaikki kohdalleen ja onnitteli kaikkia heidän saavuttamansa onnen johdosta; mutta eniten iloitsi ja riemuitsi kumminkin majatalon emäntä, koska Cardenio ja kirkkoherra olivat luvanneet maksaa hänelle korkoineen kaiken sen vahingon, joka hänelle oli Don Quijoten vuoksi koitunut. Sancho, kuten sanottu, oli yksin murheellinen, onneton ja apeamielinen, ja niin hän astui alakuloisen näköisenä isäntänsä luo, joka oli vastikään herännyt, ja lausui hänelle:
— Teidän armonne, herra Murheellisen hahmon ritari, te voitte hyvinkin nukkua niin paljon kuin mieli tekee, ollenkaan huolehtimatta minkään jättiläisen tappamisesta tai prinsessan palauttamisesta valtaistuimelleen, sillä se on kaikki jo tehty ja täydessä reilassa.
— Sen kyllä uskon, — vastasi Don Quijote — sillä minä taistelin jättiläisen kanssa niin hirmuisen ja kamalan taistelun, etten usko sellaiseen joutuvani enää eläissäni. Minä iskin yhdellä ainoalla sivalluksella, huiskis! häneltä pään permantoon, ja hänestä juoksi verta niin runsaasti, että sitä virtaili lattialla puroina, kuin vettä ikään.
— Kuin punaviiniä ikään, olisi teidän armonne sopinut mieluummin sanoa; — vastasi Sancho — minä näet huomautan teidän armollenne, ellette sitä ennestään tiedä, että jättiläisvainaja on aukiviilletty viinileili ja veri punaviiniä, jota sillä oli mahassaan kolme ankkuria, ja poikki-isketty pää on… se entinen narttu, joka minut synnytti, ja periköön sen kaiken itse piru!
— Mitä sinä puhutkaan, mieletön? — virkkoi Don Quijote. — Oletko järjissäsi?
— Nouskaa pois, teidän armonne, — sanoi Sancho — niin saatte nähdä, millaisen sievän tempun olette tehnyt ja kuinka paljon tässä joudumme maksamaan; saatte nähdä, että kuningatar on muuttunut aivan tavalliseksi naisihmiseksi, jonka nimi on Dorotea, ja vielä muutakin, mitä joudutte ihmettelemään, kun tulette sen tietämään.
— Se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, — vastasi Don Quijote — sillä sanoinhan sinulle, jos muistat, taannoin täällä ollessamme, että kaikki, mitä täällä tapahtui, oli pelkkää noituutta, eikä kummakaan, vaikka nyt olisi samoin laita.
— Minä uskoisin sen mielelläni, — vastasi Sancho — jos poukotuksenikin olisi ollut sitä lajia; mutta eipäs ollutkaan, vaan se oli ihan totista totta, ja minä näin, kuinka majatalonisäntä, sama mies, joka on täällä vielä nyt, piteli täkin toisesta päästä ja pompahutteli minua ilmoille sangen sievästi ja sujuvasti, nauraa hohotellen ja lujasti tempoen, ja minä, vaikka olen vain yksinkertainen ja syntinen ihminen, tiedän mielestäni varsin varmaan, että siinä, missä kuontuu tuntemaan henkilöt, ei ole noituutta minkäänlaista, vaan paljon möyhennystä ja paljon ikävyyttä.
— No niin, kyllä Herra asiat korjaa — virkkoi Don Quijote. — Autahan minua pukeisiin ja pääsemään sinne ulos; haluan saada nähdä niitä tapahtumia ja muodonmuutoksia, joista puhut.
Sancho auttoi häntä, ja hänen pukeutuessaan kirkkoherra kertoi Don Fernandolle ja muille Don Quijoten hullutuksista ja siitä juonesta, jota he olivat käyttäneet saadakseen hänet poistumaan. Köyhältä kalliolta, missä hän oli kuvitellut olevansa, valtiattarensa ylenkatseen tähden. Hän kertoi heille vielä melkein kaikki ne seikkailut, jotka Sancho oli maininnut, ja siitä heille riitti ihmettelemistä ja nauramista, sillä he, samoinkuin kaikki muutkin, olivat sitä mieltä, ettei merkillisempää hulluutta voinut syntyä missään viallisissa aivoissa. Kirkkoherra sanoi vielä, että Dorotea-rouvan kohtaloissa sattuneen onnellisen käänteen nyt estäessä heitä jatkamasta suunnitelmaansa oli välttämätöntä keksiä uusi, jolta Don Quijote saataisiin kuljetetuksi takaisin kotiin. Cardenio tarjoutui jatkamaan, mitä oli aloitettu, ja ehdotti, että Luscinda ottaisi esittääkseen Dorotean osaa.