Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Pysähtykää, hyvä neiti, olittepa kuka tahansa, sillä ne, jotka tässä näette, aikovat vain teitä palvella; teillä ei ole mitään syytä lähteä vauhkosti pakoon, sillä jalkanne eivät teitä kannata emmekä me voi sitä sallia.

Tyttö oli niin hämmästynyt ja hämillään, ettei vastannut tuohon mitään. Niin he tulivat hänen luokseen, ja kirkkoherra tarttui hänen käteensä jatkaen:

— Mitä pukunne meiltä salaa, neiti, sen hiuksenne meille paljastavat selvästi osoittaen, kuinka melkoiset ovat nähtävästi olleet ne syyt, jotka ovat saaneet teidät verhoamaan kauneutenne niin arvottomaan valhepukuun ja kuljettaneet sen tällaiseen erämaahan, missä olemme vain onnellisen sattuman nojalla teidät tavanneet, saadaksemme ainakin neuvoillamme teitä auttaa, ellei kärsimystenne lopullinen lievittäminen olekaan meille mahdollinen; mikään onnettomuus näet ei voi ahdistaa ihmistä niin kovin eikä äityä niin äärimmilleen, elämän vielä kestäessä, että kieltäytyisi kuuntelemasta neuvoakaan, joka hyvin aikomuksin tarjotaan kärsivälle. Toipukaa siis, hyvä neiti tai herra, mikä tahtonettekaan olla, meidän ilmaantumisemme aikaansaamasta säikähdyksestä ja kertokaa meille onnellinen tai onneton kohtalonne, sillä tulette näkemään, että me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen olemme valmiit myötätuntoisesti suhtautumaan teidän onnettomuuksiinne.

Kirkkoherran näin puhuessa valhepukuinen nuori nainen seisoi kuin tyrmistyneenä, katsellen heitä kaikkia, huuliaan liikuttamatta ja sanaakaan virkkaamatta, kuin yksinkertainen maalaisihminen, jolle arvaamatta näytetään jotakin merkillistä ja milloinkaan näkemätöntä. Mutta kirkkoherran sitten lausuttua jälleen muuta samansuuntaista hän lopetti vaitiolon syvään huoaten ja sanoen:

— Koska tämän vuorimaan autius ei ole kyennyt minua kätkemään eivätkä vapaiksi valahtaneet hiukseni sallineet minun kieleni lausua valhetta, olisi hyödytöntä uskotella teille uudelleen sellaista, minkä uskoisitte todeksi pikemmin kohteliaisuudesta kuin mistään muusta syystä, jos ollenkaan sitä uskoisitte. Niin ollen, hyvät herrat, sanon teille, että kiitän teitä esittämästänne tarjouksesta, joka velvoittaa minua täyttämään kaikki, mitä olette minulta pyytäneet, vaikka pelkään, että kertomus onnettomuuksistani tulee herättämään teissä myötätunnon ohella mielipahaa, koska ette voi keksiä mitään keinoa niiden korjaamiseksi tai lohdutusta niiden lievittämiseksi. Mutta siitä huolimatta ja jottei kunniallisuuteni joudu silmissänne epäilyttävään valoon, kun olette jo havainneet minut naiseksi ja näette minut nuorena, yksinäisenä ja näissä pukimissa, mitkä seikat kaikki yhdessä ja kukin erikseen voivat tärvellä kuinka hyvän maineen tahansa, minun täytynee kertoa teille, mitä mielelläni salaisin, jos voisin.

Kaiken tuon lausui nyt kauniina nuorena naisena esiintyvä keskeytymättä, niin sujuvasti ja niin sointuvalla äänellä, että kuuntelijat ihmettelivät yhtä paljon hänen älyään kuin kauneuttaan. Kun he sitten jälleen vakuuttivat tahtovansa suoda hänelle apua ja uudelleen pyysivät häntä täyttämään lupaustansa, ei hän sallinut heidän enempää kehoittaa, vaan sievästi vedettyään kengät jalkaansa ja koottuaan hiuksensa istuutui paadelle ja kolmen kuuntelijan istuuduttua lähelle häntä alkoi, vaivoin pidättäen silmiin kihoavia kyyneliä, kertoa elämänsä tarinaa seuraavaan tapaan:

— Täällä Andalusiassa on kaupunki, jonka nimeä käyttää eräs herttua ollen siten yksi niistä ylhäisistä henkilöistä, joita Espanjassa mainitaan grandien nimellä. Hänellä on kaksi poikaa: vanhempi on hänen tilustensa ja nähtävästi myös hänen hyvien ominaisuuksiensa perijä, mutta nuoremmasta en tiedä, mitä hän lienee saanut perintöosakseen, ellei Vellidon petollisuutta ja Ganelonin kavaluutta. Tämän herran alustalaisiin kuuluvat vanhempani, jotka ovat alhaista sukua, mutta niin rikkaat, ettei heillä, jos heidän syntyperänsä olisi heidän varallisuutensa veroinen, olisi mitään toivomisen varaa eikä minun tarvitsisi pelätä joutuvani siihen onnettomuuteen, niissä nyt näette minun olevan: kova kohtaloni näet ehkä johtuu siitä, että he valitettavasti eivät olleet syntyneet jalosukuisina. He tosin eivät ole niin alhaisia, että heidän sopisi hävetä säätyänsä, mutta eivät myöskään niin ylhäisiä, että voisin olla otaksumatta onnettomuuteni johtuvan heidän alhaisesta sukuperästään. He ovat talonpoikaista, aatelitonta väkeä, mutta heidän suonissaan ei virtaa minkään huonossa maineessa olevan heimon verta, he ovat, kuten sanotaan, ikivanhoja kristittyjä ja niin varakkaita, että heidän rikkautensa ja suurellinen elämäntapansa vähitellen varmaan koroittavat heidät aateliseen, jopa ritarilliseenkin säätyyn. Parhaana rikkautenaan ja aatelinaan he kumminkin pitivät sitä, että minä olin heidän tyttärensä, ja koska heillä ei ollut ketään muuta perillistä, poikaa enempää kuin tytärtäkään, niin he pitivät rakastavina vanhempina minusta hellempää huolta kuin kutkaan muut vanhemmat. Minä olin kuvastin, jossa he itseään katselivat, heidän vanhuutensa tuki ja se päämäärä, mihin suuntautuivat kaikki heidän taivaitatavoittelevat toiveensa, jotka minäkin täysin omaksuin, koska ne olivat kaikin puolin, hyvät. Minä vallitsin heidän varojaan samoinkuin heidän sydämiään: pestasin ja erotin palvelijoita, kylvöä ja satoa koskevat määrät ja tilit kulkivat minun käsieni kautta, minä pidin kirjaa öljypusertimista, viinikuurnista, suuremmasta ja pienemmästä karjasta ja mehiläispesistä, sanalla sanoen kaikesta, mitä isäni laisella varakkaalla maanviljelijällä voi olla ja on. Minä olin taloudenhoitaja ja talon emäntä ja toimin niin uutterasti sekä niin hyvin vanhempieni odotuksia tyydyttäen, että siitä puhuessani tuskin voin liioitella. Niinä päivän hetkinä, jotka jäivät käytettävikseni, kun olin määrännyt tehtävät työnjohtajille, rengeille ja päiväpalkkalaisille, minä askartelin toimissa, jotka ovat nuorille tytöille yhtä soveliaita kuin tähdellisiäkin, neulaa, nypläystyynyä ja varsinkin rukkia käyttäen. Ja luopuessani toisinaan näistä askareista minä luin mielelläni jotakin hartauskirjaa tai soitin harppua, sillä olin kokemuksesta tullut huomaamaan, että musiikki tyynnyttää levotonta mieltä ja lievittää sielun itävää murhetta. Tällaista elämää siis vietin vanhempieni kodissa, ja se seikka, että olen sitä näin yksityiskohtaisesti kuvaillut, ei ole johtunut kerskailunhimosta eikä halusta osoittaa olevani rikas, vaan olen niin tehnyt, jotta havaittaisiin, kuinka syyttömästi olen joutunut mainitsemastani hyvästä asemasta siihen onnettomaan tilaan, jossa nyt olen.

Sattui siis niin, että minun viettäessäni aikojani näissä monissa askareissa ja kerrassaan ulkomaailmasta eristettynä, melkein kuin luostarissa, kuten luulin, vain talon palvelijoiden näkemänä, koska niinä päivinä, joina kävin kirkossa, olin matkassa aamuvarhaisesta, aina äitini ja palvelijattarien seurassa, ja liikkuen niin huolellisesti hunnutettuna, että silmäni tuskin näkivät maata enempää kuin askelteni alan, kaikesta siitä huolimatta rakkauden tai oikeammin joutilaisuuden katse, joka on terävämpi kuin ilveksen, osui minuun Don Fernandon lemmenhimoisista silmistä; se näet oli herttuan jo mainitsemani nuoremman pojan nimi.

Kertoja oli tuskin ehtinyt mainita Don Fernandon, kun Cardenion kasvot vaihtoivat väriä ja hikiherneet kihosivat esiin hänen joutuessaan niin ankaran mielenliikutuksen valtaan, että kirkkoherra ja parturi, sen huomattuaan, pelkäsivät häntä kohtaavan sellaisen hulluudenpuuskan, jonka olivat kuulleet aika ajoin häntä ahdistavan. Cardenio oli kumminkin vain tuskanhiessä ja aivan hiljaa, katsoa tuijottaen maalaistyttöön, jonka arvasi aikaisemmin kuulemistaan kertomuksista tutuksi. Mutta tyttö ei välittänyt Cardenion mielenliikutuksesta, vaan jatkoi tarinaansa sanoen:

Ja tuskin olivat hänen silmänsä ehtineet nähdä minut, kun hän (kuten myöhemmin kertoi) rakastui minuun niin kiihkeästi kuin hänen menettelynsä selvästi osoitti. Mutta lopettaakseni pian kertomuksen lukemattomista onnettomuuksistani sivuutan vaieten ne toimet, joihin on Fernando ryhtyi voidakseen minulle ilmaista tunteitaan: hän lahjoi koko talonväen, antoi ja tarjosi omaisilleni lahjoja ja suosionosoituksia; päivät pääksytysten oli kadullani juhlaa ja huvia, yöllä ei kukaan voinut nukkua soitolta ja laululta; lemmenkirjeitä, jotka jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saapuivat luokseni, oli loputtoman paljon, kaikki täynnä rakkauttahehkuvia lauseita ja tarjouksia, sisältäen enemmän lupauksia ja valoja kuin kirjaimia. Tuo ei kumminkaan minua hellyttänyt, vaan päinvastoin sai minut niin karsaaksi kuin hän olisi ollut veriviholliseni ja kuin hän olisi tehnyt aivan vastakkaisessa tarkoituksessa kaiken, mihin ryhtyi saadakseen minulta vastarakkautta. Don Fernandon kohteliaisuus ei tosin tuntunut minusta vastenmieliseltä eikä hänen kosintansa tungettelevalta, sillä mieleeni nousi eräänlaista tyytyväisyyttä, kun huomasin niin ylhäisen herran itseäni rakastavan ja arvostavan, eikä minua suinkaan pahoittanut lukea hänen kirjeistään minulle osoitettua ylistystä; siinä suhteessa näet minusta tuntuu, että olimmepa me naiset kuinka rumia tahansa, me sittenkin aina mielellämme kuulemme itseämme sanottavan kauniiksi. Kaikkea tätä kuitenkin vastusti siveyteni sekä vanhempieni alinomaiset varoitukset; he näet tiesivät aivan varmaan Don Fernandon kiintymyksestä, koska hän ei enää ollenkaan välittänyt, vaikka koko maailma olisi saanut sen tietää. Vanhempani sanoivat uskovansa kunniansa ja hyvän nimensä yksinomaan hyveeni ja kuntoni varaan ja kehoittivat minua ottamaan huomioon, millainen säätyero oli minun ja Don Fernandon välillä, minkä nojalla voisin tulla oivaltamaan, että hänen aikeensa (vaikka hän itse väittäisi toisin) kohdistuivat enemmän hänen omaan nautintoonsa kuin minun menestykseeni; he sanoivat vielä olevansa valmiit, jos haluaisin jotenkin torjua hänen sopimatonta pyydettään, heti minut naittamaan kenen kanssa itse hyväksi näin, joko jonkun oman paikkakuntamme tai lähiseutujen ylhäisimpiin kuuluvan henkilön kanssa, sillä he voivat suuren varallisuutensa ja minun hyvän maineeni nojalla edellyttää siinä suhteessa mitä tahansa. Minä käytin näitä varmoja lupauksia ja heidän lausumainsa ilmeistä pätevyyttä tukemaan omaa lujuuttani enkä huolinut milloinkaan vastata Don Fernandolle sanaakaan, mikä olisi saattanut herättää hänessä kaukaisintakaan pyyteensä toteutumisen toivetta.