Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Tämä pidättyväisyyteni, joka hänen mielestään varmaan oli ynseyttä, nähtävästi kiihti sitäkin enemmän hänen irstasta himoaan; sillä nimellä näet tahdon mainita hänen minulle osoittamaansa kiintymystä, josta ette olisi saaneet nyt mitään tietää, jos se olisi ollut moitteeton, koska siinä tapauksessa ei olisi ollut mitään aihetta kertoa siitä teille. Vihdoin Don Fernando sai tietää, että vanhempani aikoivat naittaa minut, jottei hän enää toivoisi minua omakseen, tai ainakin, jotta minulla olisi lukuisampia naispuolisia suojelijoita, ja tämä uutinen tai epäilys sai hänet tekemään, mitä nyt teille kerron. Eräänä yönä, kun olin huoneessani, missä seuranani oli vain eräs palvelustyttö, ja ovet oli huolellisesti lukittu, jottei kunniani joutuisi vaaralle alttiiksi niinkään varomattomuuden vuoksi, huomasin yhtäkkiä, ollenkaan tietämättä ja aavistamattakaan, miten se oli mahdollista, kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta, hänen seisovan edessäni hiljaisen ja lukitun kammioni yksinäisyydessä. Hänet nähdessäni hämmennyin niin, että maailma silmissäni musteni ja kieleni kerrassaan mykistyi. En siis kyennyt huutamaan enkä usko, että hän olisi suonut siihen tilaisuuttakaan, sillä hän syöksyi kohta luokseni ja sulki minut syliinsä (minulla näet, kuten sanottu, ei ollut voimia puolustautumiseen, niin hämmentynyt olin) ja alkoi lausua minulle sellaisia sanoja, etten ymmärrä, kuinka valhe saattaa sovittaa niitä niin taitavasti, että kuulostavat niin tosilta. Pettäjä osasi menetellä siten, että hänen kyynelensä vakuuttivat oikeiksi hänen sanojaan ja huokauksensa hänen tarkoituksiaan. Minä, oman onneni nojaan jäänyt tyttö rukka, joka en ollut omaisteni keskuudessa eläen ollenkaan tottunut tällaisiin seikkoihin, aloin, en tiedä miten, pitää noita petollisia puheita tosina, en kumminkaan siinä määrässä, että hänen kyynelensä ja huokauksensa olisivat taivuttaneet minua liialliseen myötätuntoon. Kun siis olin ehtinyt hiukan toipua säikähdyksestäni, sain jossakin määrin takaisin menettämääni rohkeutta ja sanoin hänelle päättävämmin kuin olisin luullut voivani sanoa: »Herra, jos olisin villin jalopeuran kynsissä, niinkuin nyt olen sinun käsissäsi, ja minut luvattaisiin varmasti pelastaa, jos suostuisin tekemään tai sanomaan jotakin, mikä vahingoittaisi kunniaani, niin minun olisi yhtä mahdoton mitään sellaista tehdä tai sanoa kuin on mahdotonta tehdä ollutta olemattomaksi. Vaikka siis käsivartesi vangitsevat ruumiini, on sieluni sidottu hyviin aikomuksiini, jotka ovat tuiki toisenlaiset kuin sinun, kuten tulet näkemään, jos tahdot käydä niitä toteuttamaan väkivalloin. Minä olen alustalaisesi, mutta en orjasi; aatelisen veresi vuoksi sinulla ei ole eikä saa olla valtaa häpäistä ja halveksia minun alhaista sukuperääni: minä, aateliton talonpoikaistyttö, pidän itseäni sinun, herran ja ritarin veroisena. Sinun väkivaltaisuutesi ei minuun ollenkaan tehoa, rikkauttasi en pidä missään arvossa, sanasi eivät kykene minua pettämään eivätkä huokauksesi ja kyynelesi minua hellyttämään. Jos havaitsisin jotakin sellaista hänessä, jonka vanhempani antaisivat puolisokseni, niin tahtoni noudattaisi hänen tahtoansa eikä mitenkään sotisi sitä vastaan, joten siis suostuisin vapaaehtoisesti, vaikka vastenmielisestikin, siihen, mitä sinä, herra, nyt niin kiihkeästi tavoittelet, kunhan säilyttäisin kunniani. Olen sanonut sinulle kaiken tämän, koska ei ole ajattelemistakaan, että minusta voisi mitään saada kukaan muu kuin laillinen puolisoni.» — »Ellei mikään muu sinua arveluta, ihana Dorotea» (se näet on minun onnettoman nimi) — sanoi petollinen ritari — »niin lupaan olla sinun omasi, ja olkoot lupaukseni todistajina taivaat, joilta ei mikään ole salattu, sekä tämä sinun huoneessasi olevan Jumalanäidin kuva.»

Kuullessaan hänen mainitsevan itseään Dorotean nimellä Cardenio joutui jälleen mielenliikutuksen valtaan ja katsoi nyt varsin varmaksi alkuperäisen otaksumansa. Hän ei kumminkaan tahtonut keskeyttää kertomusta, koska halusi kuulla, mihin päätyisi tarina, jonka hän jo melkein täysin tunsi, ja virkkoi senvuoksi vain:

– Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan eräästä toisesta samannimisestä, jonka kohtalo on kenties yhtä kova kuin sinun. Mutta jatka kertomustasi, sillä tulee aika, jolloin kerron sinulle seikkoja, jotka tulevat sinua säikähdyttämään samoinkuin surettamaankin.

Dorotea kiinnitti nyt huomiota Cardenion puheisiin ja hänen eriskummalliseen ja repaleiseen pukuunsa ja pyysi häntä, jos hän jotakin tiesi hänen oloistaan, heti hänelle ilmoittamaan, koska hän, jos kohtalo oli vielä varannut hänelle jotakin hyvää, uskaltaisi kestää minkä uhkaavan vastoinkäymisen tahansa, omasta puolestaan varmaan uskoen, ettei voisi sattua enää mitään, mikä lisäisi rahtuakaan hänen nykyiseen onnettomuuteensa.

— Sanoisin sinulle ajatukseni viipymättä, — vastasi Cardenio —jos otaksumani olisi oikea; mutta otollinen hetki ei ole vielä mennyt eikä sinulle ole ollenkaan tärkeätä saada se tietää.

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani. Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan, yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan, välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen, välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat, joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin, painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu. Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni, joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle (vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se, mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan:

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin, jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa, antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin, mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa, ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua, että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin, samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta, että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion, joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista. Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet. Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio, kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa, ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista; häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät. Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.