Nämä sanat ja niiden lausumisessa ilmennyt harras tunne saivat osan kuulijoista vuodattamaan kyyneliä, varsinkin naiset, jotka ovat luonnostaan taipuvaisia hellyyteen ja myötätuntoon. Luscinda syleili maurilaisnaista hellästi ja sanoi:

— Niin, niin, Maria, Maria.

Siihen vastasi maurilaisnainen:

— Niin, niin, Maria; Zoraida macange! -— Viimeksimainittu sana merkitsee ei.

Nyt oli jo tullut yö, ja majatalon isäntä oli Don Fernandon seuralaisten käskystä valmistanut heille illallisen niin huolellisesti ja taitavasti kuin suinkin osasi. Kun siis aterian aika tuli, istuutuivat kaikki pitkään pöytään, jollaisia käytetään väentuvissa; majatalossa näet ei ollut mitään pyöreätä tai neliskulmaista pöytää. He antoivat Don Quijotelle hänen vastustelustaan huolimatta kunniapaikan pöydän päässä, ja hän tahtoi saada viereensä prinsessa Minomicónan, koska kerran oli hänen suojelijansa. Sitten istuutuivat pöytään Luscinda ja Zoraida, heitä vastapäätä Don Fernando ja Cardenio, sitten vapautunut orja ja muut herrat ja naisten viereen kirkkoherra ja parturi. Niin he aterioivat erittäin hilpeän mielialan vallitessa, vielä enemmän ilahtuen, kun huomasivat Don Quijoten lakkaavan aterioimasta ja alkavan puhua saman hengen yllyttämänä, joka oli saanut hänet puhumaan niin laajasti, kun hän oli aterioinut vuohipaimenten seurassa. Hän lausui:

— Totisesti, hyvät naiset ja herrat, jos oikein asioita harkitsee, niin ne, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan, saavat matkoillaan nähdä merkillisiä ja ennenkuulumattomia seikkoja. Eikö olekin niin laita, että kuka hyvänsä elävä olento, astuessaan nyt tämän linnan ovesta sisään ja nähdessään meidät tässä istumassa, varmaankaan ei uskoisi, että olemme niitä, joita olemme? Kukapa voisikaan sanoa, että tämä minun vieressäni istuva nainen on se suuri kuningatar, jonka me kaikki tunnemme, ja että minä olen Murheellisen hahmon ritari, jonka maine elää täällä kansan suussa? Nyt voidaan pitää aivan varmana, että tämä toimi ja ammatti voittaa kaikki muut, joita ihmiset ovat keksineet, ja että sitä tulee arvostaa sitä enemmän, mitä suuremmat vaarat sen harjoittajia uhkaavat. Älkööt tulko näkyviini ne, jotka väittävät, että opillinen sivistys on asetointa arvokkaampi; ne, jotka niin sanovat, olivatpa he keitä tahansa, eivät tiedä, mitä sanovat. Peruste, jonka he yleensä mainitsevat ja johon he panevat suurimman painon, on siinä, että henkinen työ muka vaatii enemmän ponnistusta kuin ruumiillinen ja että asetointa harjoitetaan ainoastaan ruumiin jäsenillä, ikäänkuin sen harjoittaminen olisi pelkkää päiväpalkkalaisen työtä, joka ei vaadi mitään muuta kuin suuria ruumiinvoimia, tai kuin se, mitä me nimitämme asetoimeksi, me, jotka sitä harjoitamme, ei sisältäisi mitään uljuuden tekoja, joiden suorittaminen vaatii suurta ymmärrystä, tai kuin sotilas, jonka johdettavaksi on uskottu sotajoukko tai jonkin piiritetyn kaupungin puolustaminen, ei tekisi työtä yhtä hyvin sielullaan kuin ruumiillaan. Mutta ajateltakoon vain, voi daanko pelkillä ruumiinvoimilla saada selville ja arvata vihollisen aikeet, hänen suunnitelmansa, sotajuonensa ja vaikeutensa ja torjua uhkaavat vaarat. Kaikissa näissä tapauksissa tulee kysymykseen ymmärryksen toiminta, jossa ruumiilla ei ole mitään osaa. Jos siis asetoimi vaatii henkistä ponnistusta yhtä hyvin kuin opillinen toiminta, niin katsokaamme nyt, kumman henki, oppineen vai soturin, työskentelee enemmän. Sen me saamme tietää siitä tarkoituksesta ja päämäärästä, johon he kumpikin pyrkivät, sillä suuremmassa arvossa tulee pitää sitä tarkoitusta, joka kohdistuu jalompaan päämäärään. Opillisen sivistyksen tarkoituksena ja päämääränä — minä en puhu tässä jumaluusopista, jonka tarkoituksena on opastaa ja johtaa sieluja taivaaseen, sillä niin äärettömään tarkoitusperään ei voida mitään muuta verrata, vaan puhun maallisesta opista — on sijoittaa kohdalleen jakava oikeus, antaa jokaiselle, mitä hänelle kuuluu, ja pitää huolta siitä, että hyviä lakeja noudatetaan. Tämä päämäärä on epäilemättä jalo ja korkea ja ansaitsee suurta kiitosta, mutta ei sittenkään niin suurta kuin ansaitsee se päämäärä, johon tähtää asetoimi, sillä tämän päämääränä ja tarkoitusperänä on rauha, joka on parasta, mitä ihmiset voivat tässä elämässä tavoitella. Ensimmäinen hyvä sanoma, jonka sai maailma ja saivat ihmiset, oli niinmuodoin se, jonka lausuivat enkelit sinä yönä, josta tuli meille päivä, laulaessaan ilmoilla: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Ja se tervehdys, jonka maan ja taivaan suurin Mestari opetti oppilaikseen kutsumilleen ja lähimmilleen, jotta he sen sanoisivat astuessaan sisään taloon, oli tämä: »Rauha olkoon tälle huoneelle», ja muutenkin hän sanoi heille usein: »Rauhani minä jätän teille, rauhani minä annan teille, minun rauhani olkoon teidän kanssanne.» Nämä sanat ovat totisesti kuin hänen kädestään saatu kalleus ja lahja, kalleus, jonka puuttuessa ei maan päällä eikä taivaassa voisi olla mitään onnea. Rauha on sodan todellinen päämäärä on näet aivan samantekevää, puhuuko asetoimesta vai sodasta. Edellyttäen siis tämän totuuden, että sodan tarkoituksena on rauha ja että se sikäli on korkeampi päämäärä kuin opillisten ammattien itselleen asettama, johdumme nyt puhumaan oppineen ruumiillisista vaivoista ja sen henkilön rasituksista, joka harjoittaa asetointa, ja tahdomme nähdä, kumman vaiva on suurempi.

Tällä tavalla Don Quijote jatkoi esitystään niin sievin kääntein, ettei kukaan hänen kuulijoistaan mitenkään voinut sinä hetkenä pitää häntä hulluna; koska useimmat heistä olivat aatelismiehiä, joille asetoimi ennen kaikkea kuuluu, niin he kuuntelivat häntä varsin mielellään, ja hän jatkoi näin:

— Sanon siis, että oppineen vaivat ovat nämä: ennen kaikkea köyhyys (ei niin, että kaikki todella olisivat köyhiä, vaan esittääkseni asian kaikkein äärimmäisessä muodossaan); jos näet olemme sanoneet, että oppinut kärsii köyhyyttä, niin minusta näyttää, ettei hänen onnettomuudestaan voida enempää sanoa, sillä se, joka on köyhä, ei omista mitään hyvää. Tätä köyhyyttään hän kokee eri tavoin, kärsien milloin nälkää, milloin vilua, milloin vaatteiden puutetta, milloin kaikkea tuota yhtaikaa, mutta hänen köyhyytensä ei sittenkään ole niin ankara, ettei hän saa mitään syödä, vaikka hänen täytyisikin aterioida hiukan myöhemmin kuin tavalliseen aikaan ja vaikka hänen täytyisi tyytyä siihen, mitä rikkaitten pöydältä putoo, mikä on opiskelevain suurin onnettomuus ja mitä he keskuudessaan mainitsevat »liemellä käymisen» nimellä; ei heiltä myöskään puutu hiilimaljaa tai liesitulta, vaikka ne eivät olisikaan heidän omansa ja vaikka eivät heitä täysin lämmittäisikään, sillä ainakin ne vilua vähentävät, ja saavathan he lopultakin nukkua yönsä katon alla. En tahdo tässä mainita muita pikkuseikkoja, esimerkiksi sitä, että heiltä puuttuu paitoja ja ettei jalkineitakaan ole liikaa, että heidän vaatteensa ovat ohuet ja nukkavierut ja että he ahmivat suuhunsa ylen ahnaasti, kun hyvä onni sallii heidän päästä johonkin pitopöytään. Tässä kuvailemaani koleista ja vaikeaa tietä kulkien, kompastuen, kaatuen, taas nousten ja taas kaatuen he pääsevät, mihin pyrkivät, ja heidän sinne päästyään on nähty monta, jotka näitten hiekkasärkkien ohi ehdittyään, kuljettuaan tämän Skyllan ja Kharybdiin läpi kuin onnen siivittäminä — minä tarkoitan, että on nähty, kuinka he korkealta istuimeltaan ohjaavat ja hallitsevat maailmaa, kuinka heidän nälkänsä on muuttunut kylläisyydeksi, heidän vilunsa mieluisaksi viileydeksi, heidän alastomuutensa upeiksi vaatteiksi, ja kuinka, heidän ennen maattuaan kaislamatolla, heidän leposijaansa nyt peittää hieno palttina ja damasti, heidän kuntonsa hyvin ansaittu palkka. Jos heidän vaivansa asetetaan niiden rinnalle, joita saavat kestää sotilaat, ja jos niitä verrataan näihin, niin ne sittenkin ovat joka suhteessa paljoa vähäisemmät, kuten kohta osoitan.

Kahdeksasneljättä luku,

jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.