Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikolmatta vuotta siitä, kun minä lähdin isäni kodista. Vaikka olen kirjoittanut muutamia kirjeitä, en ole kaikkina näinä vuosina saanut minkäänlaista tietoa isästäni enempää kuin veljistänikään; mutta nyt kerron lyhyesti, mitä minulle on tänä kuluneena aikana tapahtunut. Minä astuin laivaan Alicantessa, saavuin onnellisen matkan jälkeen Genovaan, matkustin sieltä Milanoon, missä hankin itselleni varukset, ja aioin sitten lähteä Piemontiin astuakseni riveihin; mutta ollessani jo matkalla Alessandria della Pagliaan[25] sain kuulla, että suuri Alban herttua oli marssimassa Flanderiin. Minä muutin suunnitelmaa, lähdin hänen mukaansa, palvelin hänen joukoissaan niissä taisteluissa, jotka hän suoritti, olin läsnä, kun kreivit Egmont ja Horn mestattiin, ja pääsin vänrikiksi Guadalajarasta kotoisin olevan kuuluisan päällikön Diego de Urbinan komennuksessa. Vähän aikaa sen jälkeen kuin olin saapunut Flanderiin, tuli tieto liitosta, jonka hänen pyhyytensä paavi Pius viides, nyt autuas vainaja, oli tehnyt Venezian ja Espanjan kanssa yhteistä vihollista turkkilaista vastaan, joka siihen aikaan oli laivastollaan valloittanut kuuluisan Kypron saaren; saari oli ollut venezialaisten hallussa, ja sen menettäminen oli surkea ja onneton tapaus.

Saatiin varma tieto siitä, että tämän liiton johtajana oli jalosukuinen Don Juan d'Austria, oivallisen kuninkaamme Don Felipen velipuoli, ja aivan yleisesti puhuttiin niistä valtavista sotavarustuksista, jotka olivat tekeillä. Kaikki tämä innosti ja kiihoitti sotaista mieltäni ja haluani saada ottaa osaa tulossaolevaan taisteluun, ja minä, vaikka oli toiveita, vieläpä melkein varma lupauskin, että pääsisin ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ylenemään kapteeniksi, tahdoin siitä huolimatta jättää kaikki ja lähteä Italiaan, minne sitten lähdinkin. Minun onnekseni Don Juan d'Austria oli vastikään saapunut Genovaan ollen matkalla Napoliin liittyäkseen laivastoineen Venezian laivastoon, kuten hän sitten teki Messinassa. Sanalla sanoen, minä otin osaa tuohon onnelliseen taisteluun jo jalkaväen kapteeniksi ylenneenä, mihin kunniakkaaseen virkaan minut oli johdattanut pikemmin hyvä onneni kuin oma ansioni. Ja tuo päivä, joka oli kristikunnalle ylen onnellinen, koska silloin vapautuivat maailma ja kaikki sen kansat siihen saakka vallinneesta harhaluulosta, että turkkilaiset muka olivat voittamattomia merellä, tuona päivänä, sanon minä jolloin ottomaanien ylpeys ja kopeus murrettiin, minä yksin olin onneton kaikkien onnellisten joukossa (onnellisempia näet olivat ne kristityt, jotka taistelussa kaatuivat, kuin ne, jotka jäivät eloon ja voittajiksi), sillä sen sijaan, että olisin voinut toivoa, jos olisin elänyt roomalaisten ajalla, saavani jonkin meriseppelen,[26] jouduin tuota kunniakasta päivää seuranneena yönä vangiksi, ja käsiini ja jalkoihini pantiin raudat. Se tapahtui seuraavalla tavalla. Kun Algerian kuningas Uchali, uskalias ja hyväonninen merirosvo, oli hyökännyt maltalaisen päällikön aluksen kimppuun ja vallannut sen, niin että ainoastaan kolme ritaria jäi laivalla henkiin ja hekin vaikeasti haavoitettuina, niin Juan Andrean amiraalilaiva,[27] jossa minä komppaniani kanssa olin, riensi sitä auttamaan, ja minä, tehden mitä tuli tehdä sellaisessa tilaisuudessa, hyppäsin vihollisen laivaan, joka samassa irtautui siitä aluksesta, jonka kimppuun oli hyökännyt, joten sotilaani eivät voineet minua seurata ja minä olin yksinäni vihollisten keskellä, joita en kyennyt vastustamaan, koska heitä oli niin paljon; niin minä jouduin moneen kertaan haavoittuneena heidän käsiinsä. Ja koska, kuten te, hyvät herrat, varmaan olette kuulleet, Uchali pääsi pakenemaan koko laivueensa kanssa, täytyi minun jäädä hänen vangikseen, ja niin minä olin ainoa surullinen niin monien iloisten joukossa ja ainoa orja niin monien vapaitten joukossa, sillä sinä päivänä paasi viisitoistatuhatta kristittyä, jotka kaikki olivat soutajaorjina turkkilaisessa laivastossa, takaisin ikävöimäänsä vapauteen. Minut vietiin Konstantinopoliin, missä suurturkki Selim nimitti minun herrani amiraaliksi, koska hän oli tehnyt tehtävänsä taistelussa ja oli urhoollisuutensa osoitukseksi tuonut mukanaan Maltan ritarikunnan sotalipun. Seuraavana vuonna, vuonna 1572, minä olin Navarinon luona soutajana amiraalilaivassa, jonka nimi oli Kolme Lyhtyä. Siellä minä näin ja huomasin, kuinka jätettiin käyttämättä tarjoutuva tilaisuus vallata satamassa Turkin koko laivasto, sillä kaikki merisotilaat ja janitshaarit, jotka laivastossa palvelivat, otaksuivat aivan varmaan, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin itse satamassa, ja pitivät siitä syystä varusteensa ja pasamakinsa, t.s. jalkineensa, varalla voidakseen heti paeta maihin hyökkäystä odottamatta; niin kovin he pelkäsivät meidän laivastoamme. Mutta taivaan tahdosta kävi toisin, ei suinkaan senvuoksi, että meikäläisiä johtava kenraali olisi tehnyt itsensä vikapääksi johonkin virheeseen tai laiminlyöntiin, vaan kristikunnan syntien tähden ja siksi, että Jumala tahtoo ja sallii erilaisten vitsausten meitä aina kurittavan. Sitten Uchali vetäytyi Modoniin, lähellä Navarinoa sijaitsevaan saareen, laski väkensä maihin, linnoitti sataman suun ja pysytteli aivan hiljaa, kunnes Don Juan kääntyi kotiin. Tällä retkellä valloitettiin eräs kaleeri, jonka nimi oli Saalis ja jonka päällikkönä oli kuuluisan merirosvon Barbarossan poika. Sen valtasi napolilaisten amiraalilaiva nimeltä Naarassusi, jota johti tuo sodan ukonvaaja, joka samalla oli kuin isä sotilailleen, yrityksissään onnellinen ja milloinkaan voittamaton sotapäällikkö Don Alvaro de Bazán,[28] Santa Cruzin markiisi. Ja minä mielin tässä kertoa, mitä tapahtui, kun Saalis valloitettiin. Barbarossan poika oli niin julma ja piteli vankejaan niin pahoin, että ne, jotka olivat hänen aluksessaan soutajina, nähdessään Naarassuden käyvän heidän kimppuunsa ja heidät jo saavuttavan, jättivät kaikki yhtaikaa airot, kävivät käsiksi kapteeniinsa, joka seisoi komentosillalla kiljuen heille, että soutaisivat nopeammin, heittivät hänet penkiltä toiselle peräkeulasta kokkaan saakka ja antoivat hänelle sellaisen kylvyn, että hän ei ehtinyt paljoa kauemmaksi kuin maston luo, kun hänen sielunsa jo oli päässyt helvettiin; niin julmasti, kuten sanoin, hän heitä kohteli ja niin kovin he häntä vihasivat. Me palasimme Konstantinopoliin, ja seuraavana vuonna, siis vuonna 1573, saatiin siellä kuulla, että Don Juan oli valloittanut Tunisin, temmannut tämän maan turkkilaisilta, asettanut Muley Hametin sen hallitsijaksi ja siten tuhonnut kaikki Muley Hamidan, maailman julmimman ja urhoollisimman maurin toiveet päästä jälleen sen hallitsijaksi. Tämä menetys pahoitti kovin suurturkin mieltä, ja niin hän, sillä oveluudella, joka on ominainen kaikille hänen sukunsa jäsenille, teki rauhan venezialaisten kanssa, jotka toivoivat sitä paljoa enemmän kuin hän itse, ja seuraavana vuonna, 1574, hän alkoi piirittää Goletaa ja lähellä Tunisia sijaitsevaa linnoitusta, jonka Don Juan oli jättänyt puolivalmiiksi. Kaikissa näissä sodanvaiheissa minä istuin soutajana voimatta ollenkaan toivoa pääseväni vapaaksi; en ainakaan toivonut saavuttavani vapautta lunnailla, sillä olin päättänyt olla kirjoittamatta isälleni onnettomasta kohtalostani.

Vihdoin valloitettiin Goleta ja valloitettiin mainitsemani linnoitus, joita molempia paikkoja oli taistelemassa seitsemänkymmentaviisituhatta turkkilaista palkkasoturia sekä maureja ja arabialaisia Afrikasta, viidettäsataatuhatta miestä, ja tällä suurella sotajoukolla oli niin paljon ampumavaroja ja niin suuri määrä vallinkaivajia, että he olisivat voineet paljain käsin ja kourallisittain heittää niin paljon maata, että Goleta ja toinen linnoitus olisivat siihen peittyneet. Ensinnä menetettiin Goleta, jota oli siihen saakka pidetty mahdottomana valloittaa, eivätkä sen menetykseen olleet syynä sen puolustajat (he näet tekivät sitä puolustaessaan kaikki, mitä heidän tuli tehdä ja mihin he kykenivät), vaan se seikka, että juoksuhautoja voitiin, kuten kokemus osoitti, erittäin helposti kaivaa tähän autioon hiekkaerämaahan. Muuten näet kohdattiin vettä jo kahden vaaksan syvyydessä, mutta turkkilaiset eivät kohdanneet sitä, vaikka kalvoivat kolme kyynärää, ja niin he rakensivat, hiekkasäkkejä käyttäen, niin korkeat vallitukset, että ne kohosivat linnoituksen muureja ylemmäksi, ja heidän siten ampuessaan korkeammalta ei kukaan voinut pitää puoliaan ja jatkaa puolustusta.

Yleinen mielipide oli, ettei meikäläisten olisi pitänyt sulkeutua Goletaan, vaan odottaa maihinnousua avoimella kentällä, mutta ne, jotka niin sanovat, puhuvat umpimähkään ja oikein tuntematta sellaisia seikkoja. Koska näet Goletassa ja linnoituksessa oli tuskin seitsemäätuhatta sotilasta, niin kuinka olisi sellainen pieni lukumäärä, olivatpa miehet kuinka urhoollisia tahansa, voinut lähteä avoimelle kentälle ja samalla pitää hallussaan linnoituksia niin suurta vihollisten lukumäärää vastaan? Ja kuinka olisikaan mahdollista, ettei linnoitus joudu häviöön, ellei se saa avustusta, varsinkin, kun niin lukuisat viholliset niin vääjäämättömästi sitä piirittävät ja lisäksi vielä omassa maassaan? Mutta monet olivat sitä mieltä, ja niin olin minäkin, että Jumala osoitti Espanjalle erikoista suosiota ja armoa jättäessään tuhon omaksi tämän ilkitöitten tyyssijan ja suojan, joka syöjättären, sienen ja hävittävän koin tavoin raiskasi sinne hyödyttömästi tuhlattuja suunnattomia rahasummia vain säilyttääkseen muistoa siitä, että ikimuistettava ja voittamaton Kaarle V oli paikan kerran valloittanut, ikäänkuin olisi tarvinnut pitää yllä noita kiviröykkiöitä tehdäkseen säilyväksi muiston, joka elää ja tulee elämään iäti. Linnoituskin menetettiin, mutta turkkilaiset saivat sen valtoihinsa vain askel askelelta, sillä sitä puolustavat sotilaat taistelivat niin urhoollisesti ja väistymättä, että surmasivat heitä vastaan tehdyissä kahdessakymmenessäkahdessa yleisrynnäkössä enemmän kuin kaksikymmentäviisituhatta vihollista. Niistä kolmestasadasta meikäläisestä, jotka joutuivat vangeiksi, ei kukaan ollut haavoittumaton, mikä selvästi ja eittämättömästi todistaa heidän miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja kuinka hyvin he olivat puolustaneet ja säilyttäneet heidän hallussaan olevia paikkoja. Tällöin antautui pieni linnake eli torni, joka oli keskellä lampea ja Don Juan Zanogueran, Valenciasta kotoisin olevan aatelismiehen ja kuuluisan soturin päällikkyyden alaisena. Turkkilaiset ottivat vangiksi Goletan päällikön, Don Pedro Puertocarreron, joka oli tehnyt, mitä suinkin voi, puolustaessaan linnoitustaan ja pani sen menettämisen niin pahakseen, että kuoli mieliharmiin ollessaan matkalla Konstantinopoliin, minne häntä vangittuna kuljetettiin. Samoin otettiin vangiksi uuden linnoituksen päällikkö Gabrio Serbelloni, milanolainen aatelismies, mainio insinööri ja erittäin urhoolllnen sotilas. Molemmissa linnoituksissa kuoli useita huomattavia henkilöitä, muiden muassa Pagan Doria, johanniittien ritarikunnan jäsen ja jalo mies, jollainen hän oli todistanut olevansa osoittamalla mitä suurinta auliutta veljelleen, kuuluisalle Giovanni Andrea Dorialle. Hänen kuolemansa teki vielä valitettavammaksi se seikka, että hänet surmasivat muutamat arabialaiset, joiden haltuun hän oli itsensä uskonut havaittuaan linnoituksen olevan jo mennyttä. Nämä tarjoutuivat kuljettamaan hänet mauriksi puettuna Tabarcaan, joka on pieni satamapaikka tai varikko, jota genovalaiset ylläpitävät sillä rannikolla harjoittaessaan siellä korallinpyyntiä; mutta he katkaisivatkin häneltä kaulan ja veivät hänen päänsä turkkilaisen laivaston päällikölle, ja niin hän heidän avullaan todisti oikeaksi kastilialaisen sananparren, että petturia inhotaan, vaikka petos on mieleinenkin; kerrotaan näet, että amiraali antoi hirttää tuon lahjan tuojat, koska he eivät olleet jättäneet miestä hänen käsiinsä elävänä.

Niiden kristittyjen joukossa, jotka joutuivat vankeuteen, kun linnoitus menetettiin, oli eräs nimeltä Don Pedro de Aguilar, kotoisin joltakin paikkakunnalta Andalusiasta, en enää oikein tiedä mistä. Hän oli palvellut linnoituksessa vänrikkinä ja oli merkittävä ja harvinaisen ymmärtäväinen sotilas sekä erikoisen lahjakas sillä alalla, jota nimitetään runoudeksi. Minä mainitsen tämän senvuoksi, että hänen kohtalonsa johdatti hänet minun kaleeriini ja soutupenkkiini ja minun herrani orjaksi. Ennenkuin mainitusta satamasta lähdimme, tämä ritari kirjoitti kaksi sonettia, kuin kaksi muistorunoa, toisen Goletan ja toisen uuden linnoituksen muistoksi. Ja minun täytyy tosiaan ne teille lukea, sillä osaan ne ulkoa ja uskon, että teille koituu niistä pikemmin nautintoa kuin ikävyyttä.

Kun vapautunut orja mainitsi Don Pedro de Aguilarin, Don Fernando katsahti kumppaneihinsa, ja he hymyilivät kaikki kolme. Kun hän sitten tuli maininneeksi sonetit, eräs heistä sanoi:

— Ennenkuin teidän armonne jatkaa kertomusta, pyydän teitä minulle sanomaan, miten tuon mainitsemanne Don Pedro de Aguilarin sitten kävi.

— Minä tiedän vain, — vastasi orja — että hän kahden vuoden kuluttua, jotka hän vietti Konstantinopolissa, pakeni arnautiksi puettuna[29] erään kreikkalaisen vakoojan kanssa, mutta en tiedä, onko hän päässyt vapauteen, vaikka uskon niin käyneen, sillä vuotta myöhemmin näin mainitun kreikkalaisen Konstantinopolissa, voimatta kumminkaan häneltä tiedustella, kuinka heidän retkensä oli päättynyt.

— Hän pääsi kyllä vapaaksi, — vastasi aatelismies — sillä tuo Don Pedro on minun veljeni ja elää nyt kotipaikallamme terveenä ja hyvissä varoissa, on naimisissa ja kolmen lapsen isä.

— Jumalalle olkoon kiitos — sanoi orja — kaikesta hänelle osoittamastaan armosta, sillä minun nähdäkseni ei maan päällä ole onnea, jota voitaisiin verrata menetetyn vapauden takaisin saamiseen.