— Muuten — virkkoi aatelismies — minäkin osaan ulkoa veljeni sepittämät sonetit.
— Lausukaa ne siis, armollinen herra, — sanoi orja sillä te varmaan osaatte lausua ne paremmin kuin minä.
— Mielelläni; — vastasi aatelismies — Goletan muistoksi sepitetty sonetti kuuluu näin.
Neljäskymmenes luku,
jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.
Sonetti.
Oi autuaat, te matalasta maasta kuin linnut kohositte vapauteen vuoks hyvyytenne nousten taivaaseen — ei paina siipiänne tomun saasta.
Te hehkuin vihastanne nuorekkaasta päin ylväin ryntäsitte melskeeseen, ja hietikolta syli aavan veen sai teidän, vihamiesten veren laasta.
Te sotaan sorruitte, mut voimaa murra ei silti käsistänne kuolon valta — te voitettuina voiton saitte vasta.
Ja kuolemanne, jota tulee surra, tuo teille kunniata maailmalta, ja iäismaineen saatte taivahasta.