— Aivan samoin se on minunkin muistissani sanoi orja.
— Ja linnoituksesta sepitetty, ellen väärin muista, — sanoi aatelismies — kuuluu näin:
Sonetti.
Nää rauniot, tää seutu hiljainen, ne haastaa meille vuosisatain kieltä, ja täällä sielut kolmentuhannen nous taivaaseen ja autuuden sai sieltä.
He kauan taistelivat uhmaten, mut turhaan osoittaen urhomieltä; he uupuivat ja kärkiin peitsien niin masentuivat ylivoiman tieltä.
Niin, tähän paikkaan liittyy moni taru, ja murhe huokaa näistä raunioista — niin paljon aikain mennessä ne näki.
Mut milloinkaan tää mantu kuollut, karu
ei nähnyt ole sankaruutta moista,
kuin osoitti tuo jalo, ylväs väki.
Sonetit herättivät melkoista mieltymystä, vapautunut orja iloitsi kuulemistaan entistä kumppania koskevista uutisista ja jatkoi kertomustaan näin:
— Kun siis Goleta ja linnoitus olivat valloitetut, turkkilaiset ryhtyivät hävittämään Goletaa (linnoitus näet oli niin pahoin pidelty, ettei siinä ollut mitään hävittämistä) ja voidakseen tehdä työn nopeammin ja vähemmällä vaivalla miinoittivat paikan kolmesta kohdasta, mutta mikään miinoista ei kyennyt räjähdyttämään vanhoja muureja, vaikka niitä pidettiin heikoimpana osana; sitävastoin kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle »Luostariveljen»[30] rakentamasta uudesta linnakkeesta, sortu maahan aivan helposti. Laivasto palasi sitten riemuitse vana voittajana Konstantinopoliin, ja muutamia kuukausia myöhemmin kuoli herrani Uchali, jota mainittu nimellä Uchali Fartach, joka on turkinkielinen nimi ja merkitsee samaa kuin Syyhyinen luopio. Se hän näet todella olikin, ja turkkilaisten keskuudessa on tapana antaa toisilleen sellaisia liikanimiä jonkin vian tai jonkin hyvän ominaisuuden mukaan. Tämä johtuu siitä, että heidän keskuudessaan on ainoastaan neljä sukunimeä, jotka kuuluvat Osmanin hallitsijasuvulle; muut taas, kuten sanoin, saavat nimensä ja liikanimensä milloin ruumiillisista vammoistaan, milloin sielullisista hyvistä ominaisuuksistaan. Mainittu syyhyinen mies oli ollut neljätoista vuotta suursulttaanin soutajaorjana ja oli täyttänyt neljäviidettä vuotta, kun luopui kristinuskosta harmistuneena ja kostonhaluisena siitä, että eräs turkkilainen löi häntä korvalle hänen istuessaan soutamassa. Hän oli niin urhoollinen, että pääsi, turvautumatta niihin häpeällisiin keinoihin ja välineihin, joita muut suurturkit yletessään käyttävät, Algerian kuninkaaksi ja sitten ylipäälliköksi merellä, mikä on kolmas ylimmistä arvoasteista siinä valtakunnassa. Hän oli kotoisin Calabriasta, mielenlaadultaan kunnollinen mies, ja kohteli orjiaan sangen inhimillisesti. Hänellä oli niitä lopulta kolmetuhatta, ja hänen kuolemansa jälkeen nämä jaettiin, niinkuin hän oli testamentissaan määrännyt, sulttaanin ja hänen palveluksessaan olevien luopioitten kesken (sulttaanilla näet on kaikissa kuolemantapauksissa yhtäläinen perintöoikeus kuin vainajan lapsilla). Minut sai eräs venezialainen luopio, joka oli joutunut Uchalin vangiksi ollessaan laivapoikana eräässä aluksessa. Tämä piti hänestä niin paljon, että hänestä tuli eräs hänen suurimpia suosikkejaan, mutta myös kaikkein julmin uskonluopio, mitä milloinkaan on nähty. Hänen nimensä oli Hassan Aga, hän kokosi erittäin suuren omaisuuden ja pääsi Algerian kuninkaaksi. Minä seurasin häntä sinne Konstantinopolista, varsin tyytyväisenä siihen, että pääsin niin lähelle Espanjaa, ei siksi, että olisin ajatellut kenellekään kirjoittaa onnettomasta kohtalostani, vaan siksi, että saisin nähdä, oliko onni Algeriassa minulle suopeampi kuin Konstantinopolissa, missä olin jo yrittänyt käyttää tuhatta eri keinoa päästäkseni pakenemaan, kumminkaan siinä onnistumatta. Algeriassa minä ajattelin etsiä uusia keinoja saavuttaakseni, mitä niin hartaasti halusin, sillä vapaaksipääsemisen toivo ei koskaan sammunut mielestäni, ja ellei siinä, mitä suunnittelin, ajattelin ja toteutin, menestys vastannut toiveita, en sittenkään menettänyt rohkeuttani, vaan kuvittelin ja etsin aina jotakin uutta toivetta, joka saattoi minua tukea, olipa se kuinka vähäinen ja heikko tahansa. Siten minä säilyin hengissä suljettuna vankilaan eli taloon, jota turkkilaiset mainitsevat bañon nimellä ja johon he sulkevat kristityt vangit, kuninkaan ja yksityisten henkilöitten omistamat sekä ne, joita nimitetään varastovangeiksi, mikä merkitsee, että he kuuluvat raadille ja että heitä käytetään kaupungissa julkisiin töihin ja muihin toimiin. Viimeksimainittuun luokkaan kuuluvien orjien on hyvin vaikea saada takaisin vapauttaan; koska näet he kuuluvat yhteiskunnalle eikä heillä ole yksityistä isäntää, ei ole ketään, kenen kanssa he voisivat neuvotella lunnaista, vaikka voisivatkin mitä maksaa. Näihin bañoihin, kuten sanoin, tapaavat muutamat yksityishenkilötkin tuoda orjiansa, varsinkin sellaisia, jotka voidaan ostaa vapaiksi, koska voivat heitä siellä säilyttää hyvässä turvassa ja joutilaina, kunnes lunnaat saapuvat. Ne kuninkaan orjat, jotka aiota ostaa vapaiksi, eivät hekään käy työssä muun orjajoukon kanssa, ellei lunnaitten saapuminen viivästy; jos niin käy, niin heidät pakotetaan tekemään työtä ja menemään toisten kanssa keräämään polttopuita (mikä ei ole suinkaan helppoa työtä), jotta he kirjoittaisivat kotiin entistä hartaammin.
Minä olin sellainen lunnasvanki; kun näet saatiin tietää, että olin kapteeni, ei ollenkaan auttanut, vaikka huomautin vähäisistä mahdollisuuksistani ja varattomuudestani, vaan minut luettiin aatelismiesten ja lunnasvankien joukkoon kuuluvaksi. Minut pantiin kahleeseen, pikemmin vain merkiksi siitä, että olin lunnasvanki, kuin siksi, että olisin varmemmin vankilassa säilynyt, ja niin minä elelin tuossa bañossa monien muiden ritarien ja ylhäisten miesten kanssa, joista odotettiin saatavan lunnaita; ja vaikka nälkä ja alastomuus toisinaan, vieläpä melkein aina, meitä ahdisti, ei kumminkaan mikään muu kiusannut meitä niin kuin se, että meidän täytyi alinomaa kuulla ja nähdä niitä milloinkaan ennen näkemättömiä tai kuulemattomia julmuuksia, joita herrani teki kristityille. Hän antoi joka päivä hirttää jonkun, seivästää toisen, leikata korvat kolmannelta, ja tuo tapahtui niin vähistä syistä tai ilman mitään syytä, että turkkilaisetkin ymmärsivät hänen menettelevän niin vain siksi, että se häntä huvitti, ja siksi, että hän luonnonlaadultaan oli koko ihmissuvun pyöveli. Hänestä suoriutui hyvin ainoastaan eräs espanjalainen sotilas, jonka nimi oli Saavedra.[31] Vaikka tämä oli tehnyt sellaisia tekoja, jotka tulevat elämään siellä vielä kauan kansan muistissa, ja kaikki vain päästäkseen jälleen vapaaksi, ei Hassan Aga milloinkaan häntä lyönyt, ei käskenyt lyödä eikä sanonut hänelle koskaan pahaa sanaa; mutta me kaikki pelkäsimme, että hän joutuisi seivästetyksi pienimmänkin seikan vuoksi niistä monista, joita hän teki, ja samaa pelkäsi hän itse useat kerrat. Ellei tässä olisi niin vähän aikaa, kertoisin teille nyt hiukan siitä, mitä tämä sotilas teki, ja se olisi varmaan omansa huvittamaan ja ihmetyttämään teitä paljoa enemmän kuin kertomus omista kohtaloistani.