Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Me annoimme heti viisisataa dukaattia luopiolle aluksen ostamista varten, kahdellasadalla minä ostin itseni vapaaksi antamalla rahat eräälle Valenciasta kotoisin olevalle kauppiaalle, joka siihen aikaan oleskeli Algeriassa ja osti minut kuninkaalta vapaaksi mennen takuuseen minusta ja antaen sanansa siitä, että suorittaisi lunnaat kohta, kun seuraava laiva saapuisi Valenciasta. Jos näet hän olisi maksanut rahat heti, niin se olisi voinut kuninkaassa herättää epäluuloa, että lunnaat olivat jo kauan olleet Algeriassa, vaikka kauppias oli ne salannut tehdäkseen niillä kauppoja. Sanalla sanoen, minun herrani oli niin ahne, etten missään tapauksessa uskaltanut antaa maksaa rahoja heti.

Torstaina, sen perjantain edellisenä päivänä, jolloin kauniin Zoraidan oli määrä lähteä puutarhaan, hän antoi meille taas tuhat dukaattia ja ilmoitti lähdöstään pyytäen minua vapaaksi päästyäni heti ottamaan selkoa hänen isänsä puutarhasta ja joka tapauksessa hankkimaan itselleni tilaisuutta päästä sinne häntä kohtaamaan. Minä vastasin hänelle lyhyesti, että tulisin niin tekemään, ja kehoitin häntä muistamaan sulkea meidät Lela Marienin suosioon kaikilla niillä rukouksilla, jotka kristitty orjanainen oli hänelle opettanut. Kun tämä oli tehty, järjestettiin niin, että kolme tovereistani lunastettiin vapaiksi, jotta he pääsisivät ulos vankilasta ja myös siksi, etteivät he, jos näkisivät minun päässeen vapaaksi ja itse jäävänsä yhä orjuuteen, vaikka rahoja oli riittävästi, siitä katkeroituisi ja perkeleen houkuttelemina tekisi jotakin, mikä saattaisi olla Zoraidalle turmioksi. Vaikka näet se seikka, että tunsin heidät hyviksi miehiksi, saattoi viihdyttää tätä pelkoani, en kumminkaan tahtonut saattaa koko yritystä vaaranalaiseksi, ja niin minä annoin lunastaa heidät vapaiksi samalla tavalla kuin olin lunastanut vapaaksi itseni, koko rahasumma jätettiin kauppiaalle, jotta hän voi varmasti ja turvallisesti mennä vastuuseen maksusta, mutta me emme suinkaan ilmaisseet hänelle neuvottelujamme ja salaisuuttamme, sillä vaara oli liian suuri.

Yhdesviidettä luku,

jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta kohtaloistaan.

Ei ollut ehtinyt kulua kahta viikkoa, kun luopiomme oli jo ostanut varsin hyvän aluksen, johon mahtui neljäkymmentä henkeä. Tehdäkseen yrityksen onnistumisen varmemmaksi ja saadakseen sen näyttämään varsin luvalliselta hän päätti matkustaa, kuten sitten matkustikin, erääseen Sargel-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee kolmenkymmenen peninkulman päässä Algeriasta Oraniin päin ja jossa harjoitetaan vilkasta kauppaa kuivatuilla viikunoilla. Hän teki tämän matkan pari kolme kertaa mainitsemansa tagarinon seurassa. Tagarinoiksi nimitetään Berberiassa Aragoniasta kotoisin olevia maureja, ja granadalaisia nimitetään mudyareiksi; Fezin kuningaskunnassa viimeksimainitut saavat nimen elches, ja heitä kuningas etupäässä käyttää sotilainaan. Sanon siis, että luopio joka kerta sinne saapuessaan tai sieltä lähtiessään ankkuroi aluksensa erääseen poukamaan, joka ei ollut kahden jousenkantaman päässä puutarhasta, missä Zoraida odotti, ja siellä hän tapasi tahallaan suorittaa maurilaisten soutajien kanssa joko muhamettilaisen rukouksen tai tehdä piloillaan, mitä aikoi myöhemmin tehdä täydellä todella: meni Zoraidan puutarhaan ja pyysi häneltä hedelmiä, ja neidon isä antoi niitä hänelle, vaikka ei häntä tuntenut. Luopion tarkoitus oli, kuten hän myöhemmin minulle ilmoitti, oli päästä puhuttelemaan Zoraidaa ja sanomaan hänelle, että hän minun käskystäni veisi hänet kristittyjen maahan, joten hän voi olla iloinen ja rauhallinen. Mutta se ei käynyt koskaan päinsä, sillä maurilaisnaiset eivät tule milloinkaan kenenkään maurin tai turkkilaisen näkyviin, ellei heidän miehensä tai isänsä heitä siihen velvoita; kristittyjen vankien kanssa he sitävastoin seurustelevat ja ovat yhteydessä enemmänkin kuin oikeastaan on viisasta. Minä puolestani olisin ollut pahoillani, jos luopio olisi päässyt hänen puheilleen, sillä hän olisi ehkä säikähdyttänyt neidon, kun tämä olisi huomannut luopion olevan selvillä hänen asioistaan. Mutta Jumala, joka sääti toisin, ei sallinut luopiomme hyvän tarkoituksen toteutuvan.

Huomattuaan sitten, että voi aivan vaarattomasti liikkua Sargeliin ja sieltä takaisin ja voi ankkuroida aluksensa milloin, missä ja miten hyväksi näki, että hänen kumppaninsa tagarino täydellisesti noudatti hänen tahtoansa, että minä olin jo vapaaksi lunastettu ja että ainoa seikka, mikä oli vielä jäljellä, oli muutamien kristittyjen etsiminen soutajiksi, hän kehoitti minua harkitsemaan, keitä aioin viedä mukanani, lukuunottamatta vapaiksiostetuita tovereitani, ja puhuttelemaan heitä ennen seuraavaa perjantaita, jonka hän oli määrännyt lähtöpäiväksemme. Senvuoksi minä puhuin kahdelletoista espanjalaiselle, jotka olivat kaikki voimakkaita soutajia ja kuuluivat niiden joukkoon, jotka voivat vapaammin poistua kaupungista. Juuri silloin oli kumminkin varsin vaikeata löytää niin monta, sillä kaksikymmentä alusta oli rosvousretkellä, ja ne olivat vieneet mukanaan kaikki soutajat, joten en olisi löytänyt niitäkään, jotka löysin, ellei olisi sattunut niin, että heidän herransa ei ollut sinä kesänä lähtenyt rosvousretkelle, koska tahtoi rakennuttaa valmiiksi erään kevyen kaleerin, joka hänellä oli telakalla. Minä sanoin miehilleni vain, että heidän piti seuraavana perjantaina iltapuolella hiipiä yksitellen ulos kaupungista, suunnata kulkunsa Hadshi Muradin puutarhaan ja siellä odottaa, kunnes minä saapuisin. Minä annoin tämän määräyksen kullekin erikseen varoittaen heitä missään tapauksessa, vaikka tapaisivatkin siellä toisia kristityitä, sanomasta heille mitään muuta kuin että minä olin käskenyt heidän siellä odottaa. Kun tämä asia oli järjestyksessä, oli vielä toimitettava eräs toinen ja minulle kaikkein tärkein: ilmoitettava Zoraidalle, millä kannalla asiat nyt olivat, jotta hän olisi valmistunut ja varuillaan eikä pelästyisi, jos me äkkiarvaamatta yllättäisimme hänet ennen sitä aikaa, jolloin hän saattoi otaksua kristittyjen aluksen voivan ehtiä takaisin. Päätin siis mennä puutarhaan ja yrittää päästä hänen puheilleen, menin sinne eräänä päivänä ennen lähtöäni muka keräämään erilaisia yrttejä, ja ensimmäinen henkilö, jonka siellä kohtasin, oli hänen isänsä. Hän kysyi minulta kielellä, jota koko Berberiassa ja Konstantinopolissakin puhuvat keskenään orjat ja maurit ja joka ei ole maurilaista ei kastilialaista eikä minkään muun kansakunnan kieltä, vaan kaikkien kielten sekoitus, jota me kaikki ymmärrämme, kysyi siis minulta tällä kielellä, mitä minä etsin hänen puutarhastaan ja kuka olin. Minä vastasin hänelle olevani arnautti Mamin orja (ja sanoin niin senvuoksi, että varmaan tiesin tämän olevan hänen parhaita ystäviään) ja etsiväni erilaisia yrttejä salaattia varten. Hän kysyi minulta vielä, olinko lunnasvanki vai en ja paljonko herrani minusta vaati. Hänen näin kysellessään ja minun vastaillessani astui puutarhassa olevasta rakennuksesta ulos kaunis Zoraida, joka oli aikoja sitten minut huomannut, ja koska, kuten jo sanoin, maurilaisnaiset eivät yhtään kursaile näyttäytyä kristityille eivätkä mitenkään heitä välttele, hän ei ollenkaan arastellut tulla sinne, missä hänen isänsä oli minun kanssani. Sitäpaitsi hänen isänsä, nähtyään hänen tulevan, huusi hänelle jo loitolla käskien hänen tulla luo.

Kuluisi liian paljon aikaa, jos nyt kävisin kuvailemaan, kuinka kauniilta, viehättävältä, upealta ja rikkaasti koristellulta rakas Zoraidani näytti minun silmissäni; sanon vain, että hänen ihanalla kaulallaan, hänen korvissaan ja tukassaan riippui enemmän helmiä kuin hänellä oli hiuksia päässään. Nilkoissa, jotka sikäläisen tavan mukaan olivat paljaat, hänellä oli kaksi aitokultaista carcajia (niin nimitetään maurilaisten kielellä nilkkarenkaita) ja niissä niin paljon timantteja, että hänen isänsä, kuten hän myöhemmin minulle sanoi, piti niitä kymmenentuhannen dublonin arvoisina, ja hänen rannerenkaansa olivat yhtä kallisarvoiset. Helmiä oli tavattoman paljon, ja ne olivat erittäin kauniita, sillä maurilaisnaisten suurimpana kaunisteena ja ylpeytenä ovat kalliit helmikoristeet, niin että maurien maassa niitä on enemmän kuin missään muualla; ja Zoraidan isä oli siinä maineessa, että hänellä oli niitä paljon ja kaikkein parhaita, mitä Algeriasta löytyi, ja että hänellä oli lisäksi enemmän kuin kaksisataatuhatta Espanjan dukaattia, minkä kaiken valtiattarena oli silloin hän, joka on nyt minun valtiattareni. Kuinka kauniilta hän silloin näytti kaikkine koruineen, voinee arvata siitä, mitä hänellä vielä on jäljellä niin monien vaivojen ja vastusten jälkeen, jos kuvittelee, millainen hänen on täytynyt olla onnellisempana aikana. Tiedämmehän näet, että eräiden naisten kauneudella on omat päivänsä ja aikansa ja että se tarvitsee satunnaisia seikkoja vähentyäkseen tai lisääntyäkseen, ja luonnollista on, että mielenliikutukset sitä lisäävät tai vähentävät, vieläpä useimmiten sen hävittävätkin. Sanalla sanoen, hän tuli silloin luokseni ylen koreana ja ylen kauniina tai ainakin näytti minusta kaikkein koreimmalta ja kauniimmalta naiselta, mitä olin milloinkaan nähnyt. Kun lisäksi ajattelin, mihin hän oli minua velvoittanut, niin minusta tuntui, että edessäni oli joku taivaan jumalainen olento, joka oli tullut alas maan päälle minun ilokseni ja minua pelastamaan. Hänen saavuttuaan luo hänen isänsä sanoi hänelle heidän omalla kielellään, että minä olin hänen ystävänsä arnautti Mamin orja ja että olin tullut etsimään aineksia salaattia varten. Zoraida puuttui hänkin nyt puheeseen ja kysyi minulta mainitsemallani sekakielellä, olinko aatelismies ja mistä syystä en ostanut itseäni vapaaksi. Minä vastasin hänelle, että olin jo vapaaksiostettu ja että hän voi lunnaitten suuruudesta päätellä, kuinka arvokkaana herrani minua piti, koska minun oli täytynyt maksaa tuhatviisisataa zoltania.[32] Siihen hän virkkoi:

— Totisesti, jos olisit ollut isäni orja, olisin pitänyt huolen siitä, ettei hän olisi päästänyt sinua vapaaksi, vaikka olisit maksanut kaksi kertaa enemmän, sillä te kristityt valehtelette aina, kun väitätte olevanne köyhiä, siten vain pettääksenne maureja.

— Saattaa kyllä olla niin laita, armollinen neiti, — vastasin minä — mutta minä olen todella puhunut totta herralleni ja puhun ja tulen puhumaan totta kaikille - ihmisille maailmassa.

— Milloin matkustat pois? — kysyi Zoraida.