Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Tule takaisin, rakas tyttäreni, tule takaisin maihin, minä annan sinulle kaikki anteeksi; luovuta noille miehille nämä rahat, jotka jo heille kuuluvat, ja tule takaisin lohduttamaan murheellista isääsi, joka heittää henkensä tällä autiolla hiekkarannalla, jos sinä hänet jätät.

Zoraida kuuli kaiken tuon, se liikutti häntä, hän itki eikä osannut sanoa eikä vastata hänelle muuten kuin tällä tavalla:

— Suokoon Allah, isäni, että Lela Marien, joka on ollut syynä siihen, että minusta on tullut kristitty, lohduttaa sinua murheessasi. Allah tietää hyvin, etten minä ole voinut tehdä toisin kuin olen tehnyt ja etteivät nämä kristityt voi kiittää mistään minun omaa tahtoani; olisihan näet minun ollut mahdoton jäädä kotiin, vaikka en olisi tahtonut lähteä heidän kanssaan, niin kiihkeästi sieluni pyrki panemaan toimeen tätä aikomusta, joka minusta näyttää niin hyvältä kuin se sinusta tuntuu pahalta.

Kun Zoraida sanoi tuon, ei hänen isänsä enää voinut kuulla hänen sanojaan emmekä me voineet nähdä miestä. Minä lohdutin Zoraidaa, ja me kaikki ajattelimme nyt vain matkaamme, jota edisti suotuisa tuuli, niin että uskoimme varmaan saapuvamme seuraavana päivänä aamun koittaessa Espanjan rannikolle. Mutta onni tulee vain harvoin tai ei koskaan puhtaana ja sekoittamattomana, sen mukana tai jäljessä tulee tavallisesti jotakin pahaa, joka sitä häiritsee tai säikyttää, ja niin johtui meidän kohtalostamme tai kenties niistä kirouksista, joita mauri oli singonnut tytärtään vastaan ja jollaisia aina täytyy pelätä, lausuipa ne millainen isä tahansa, sattui, sanon, että ollessamme jo ulapalla, kun yötä oli suunnilleen kulunut kolme tuntia ja me kiisimme eteenpäin paisuvin purjein ja soutamatta, koska suotuisa tuuli teki sen vaivan tarpeettomaksi, näimme kirkkaassa kuutamossa aivan lähellä aluksen, joka kaikkia purjeitaan käyttäen ja ruori hiukan alihankaan käännettynä tuli vinosti meitä vastaan ja niin läheltä, että meidän täytyi koota purjeita välttääksemme yhteentörmäystä. Alus puolestaan koki parhaansa mukaan kääntyä päästääkseen meidät kulkemaan ohi. Sen miehistö oli asettunut laidalle voidakseen tiedustella meiltä, keitä olimme ja mistä tulimme; mutta heidän tuota meiltä kysyttyään ranskankielellä luopiomme sanoi:

— Älköön kukaan vastatko, sillä nuo ovat varmaan ranskalaisia merirosvoja, jotka ottavat saaliikseen mitä tahansa.

Tuon varoituksen vuoksi ei kukaan vastannut mitään, mutta tuskin olimme ehtineet hiukan kauemmaksi toisen aluksen jäädessä myötäiseen tuuleen, kun sieltä yhtäkkiä laukaistiin kaksi tykkiä, joiden kuulat, kuten kävi ilmi, olivat ketjulla toisiinsa yhdistetyt; toinen laukaus katkaisi mastomme keskeltä poikki, niin että se kaatui purjeineen mereen, ja samassa laukeavan toisen tykin kuula puhkaisi aluksemme tehden siihen ison reiän, mutta saamatta aikaan mitään muuta vahinkoa. Nähdessämme, että kohta uppoaisimme, aloimme kaikki huutaa apua ja pyytää toisessa aluksessa olevia pelastamaan meitä, koska olimme hukkumassa. He reivasivat purjeitaan, laskivat vesille venheen tai purren, johon astui noin kaksitoista asestettua ranskalaista musketteineen ja palavine sytyttimineen tullen meidän aluksemme viereen. Nähdessään sitten, kuinka vähän meitä oli ja että aluksemme oli vaipumassa, he pelastivat meidät sanoen, että näin oli tapahtunut, koska olimme epäkohteliaasti olleet heille vastaamatta. Luopiomme otti Zoraidan aarrelippaan ja heitti sen mereen kenenkään huomaamatta, mitä hän teki. Sitten siirryimme kaikki ranskalaisten alukseen, he kyselivät meiltä ensin kaikkea, mitä halusivat saada tietää, ja ryöstivät meidät sitten putipuhtaiksi aivan kun olisivat olleet meidän verivihollisiamme. Zoraidalta he riistivät nilkkarenkaatkin; mutta tämä Zoraidaa kohdannut ikävyys ei kumminkaan tuottanut minulle niin suurta huolta kuin pelko, että he ryöstettyään häneltä hänen parhaat ja kallisarvoisimmat korunsa veisivät häneltä vielä sen kalleuden, joka on kaikkein arvokkain ja jota hän itse kalleimpana piti. Mutta sellaisten ihmisten himo ei ulotu kauemmaksi kuin rahoihin, joita he ahneudessaan eivät milloinkaan saa kyllin paljon, ja nyt heidän saaliinhimonsa oli niin suuri, että he olisivat ottaneet meiltä vanginvaatteetkin, jos niistä olisi heille ollut jotakin hyötyä. He neuvottelivat myös siitä, olisiko meidät kaikki käärittävä purjeeseen ja viskattava mereen, sillä heidän aikomuksensa oli poiketa muutamissa Espanjan satamissa ilmoittaen olevansa bretagnelaisia. Silloin heidän rosvouksensa olisi tullut ilmi, ja he olisivat joutuneet kärsimään rangaistuksen, jos kuljettivat meitä elävinä aluksessaan. Mutta kapteeni, joka oli ryöstänyt rakkaan Zoraidani korut, sanoi tyytyvänsä saamaansa saaliiseen, sanoi, ettei hän halunnut poiketa missään Espanjan satamassa, vaan yritti päästä yön aikaan, tai miten hyvänsä, ulos Gibraltarin salmesta suunnatakseen kulkunsa La Rochekeen, mistä oli lähtenyt. He siis päättivät antaa meille laivavenheensä ja kaikki mitä tarvitsimme sitä lyhyttä matkaa varten, joka meidän oli vielä kuljettava, ja tekivätkin niin seuraavana päivänä, kun Espanjan rannikko oli näkyvissä. Sen nähdessämme me kerrassaan unohdimme kaikki surumme ja avuttoman tilamme, ikäänkuin emme olisi joutuneet mitään pahaa kokemaan: niin suurta riemua tuottaa ihmiselle menetetyn vapauden takaisin saaminen.

Taisi olla puolenpäivän aika, kun he antoivat meidän astua venheeseen jättäen meille kaksi pientä vesitynnyriä ja vähän laivakorppuja. Jonkinlaisen säälin yllyttämänä kapteeni antoi Zoraidalle meidän venheeseen astuessamme neljäkymmentä dukaattia eikä sallinut sotilaittensa riistää häneltä näitä vaatteita, jotka hänellä on vieläkin yllään. Me astuimme venheeseen ja kiitimme heitä siitä hyvästä, jota olivat meille tehneet, osoittaen enemmän kiitollisuutta kuin harmia, ja he suuntasivat kulkunsa ulos merelle kohti Gibraltarin salmea. Meillä ei ollut mitään muuta johtotähteä kuin edessämme näkyvä rannikko, mutta me soudimme niin tarmokkaasti, että olimme auringon laskiessa jo siksi lähellä, että voimme mielestämme hyvin saavuttaa sen ennen yön tuloa. Sinä yönä ei ollut kuutamoa, sillä taivas oli pilvessä, ja senvuoksi me, kun seutu lisäksi oli meille outo, katsoimme parhaaksi olla menemättä maihin; muutamat meistä kumminkin arvelivat, että se olisi kaikkein varminta, ja sanoivat, että meidän piti nousta maihin, vaikka paljaille kallioille ja kaukana ihmisten ilmoilta, koska niin menetellen välttyisi muuten varsin luonnollinen pelko, että näillä vesillä liikkuisi Tetuanista kotoisin olevien merirosvojen aluksia, jotka illalla ovat Berberiassa ja aamun sarastaessa Espanjan rannikolla, missä tavallisesti saavat jonkin aluksen saaliikseen, palaten sitten kotiin ja saapuen sinne niin varhain, että voivat mennä nukkumaan tavalliseen aikaan. Nämä vastakkaiset mielipiteet johtivat vihdoin siihen päätökseen, että lähestyisimme vähitellen rannikkoa ja nousisimme maihin niissä voimme, jos meri oli niin tyyni, että se kävi päinsä. Niin sitten tehtiin, ja puoliyö saattoi olla lähellä, kun saavuimme erään korkean ja louhuisen vuoren luo, joka ei kumminkaan ollut niin likellä merta, ettei olisi voinut mukavasti nousta maihin. Me laskimme venheen hiekkarantaan, hyppäsimme maihin, suutelimme maankamaraa ja suuresta ilosta itkien kiitimme Jumalaa meidän Herraamme siitä erinomaisesta hyvästätyöstä, jonka hän oli meille tehnyt. Me noudimme venheestä siinä olevat muonavarat, vedimme venheen maalle ja kuljimme vuoren rinnettä pitkän matkan; vaikka näet olimme nyt täällä, emme saaneet mieltämme oikein tyyntymään emmekä voineet varmasti uskoa, että olimme jo kristittyjen maassa.

Aamu koitti mielestäni myöhemmin kuin olisimme toivoneet. Me nousimme vuoren harjalle nähdäksemme, näkyisikö sieltä mitään asuttua paikkaa tai paimenten majoja, mutta emme havainneet mitään kylää, ei yhtään ihmistä, ei polkua eikä tietä, vaikka kuinka jännitimme katsettamme. Kaikesta huolimatta päätimme lähteä kohti sisämaata, koska varmaan uskoimme pian kohtaavamme jonkun, joka voi meitä opastaa. Minua rasitti pahimmin se, että Zoraidan täytyi liikkua jalkaisin tässä jylhässä seudussa. Otin hänet kyllä jonkin kerran hartioilleni, mutta väsymykseni väsytti häntä enemmän kuin lepääminen häntä virkisti, ja siksi hän ei enää sallinut minun ryhtyä sellaiseen rasitukseen. Minä talutin häntä kädestä, hän oli erittäin kärsivällinen ja pysyi iloisena, ja niin me kuljimme hiukan vähemmän kuin neljännespenikulman, kun korviimme kantautui pienen kellon ääni, selvä merkki siitä, että lähellä oli jokin karjalauma. Me tähyilimme kaikki tarkkaavasti, ilmaantuisiko sellainen näkyviin, ja näimme erään korkkipuun alla paimenpojan, joka aivan rauhallisena ja huoletonna vuoli veitsellään keppiä. Me huusimme hänelle, hän kohotti päätään, kavahti jaloilleen ja näki, kuten myöhemmin saimme kuulla, ensinnä luopion ja Zoraidan. Nähdessään nämä henkilöt, joilla oli yllään maurilainen puku, poika luuli, että kaikki Berberian maurit olivat hyökkäämässä hänen kimppuunsa, juosta viiletti hämmästyttävän nopeasti metsään ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

— Maureja, maureja on maassa! Maureja, maureja! Aseisiin, aseisiin!

Nuo huudot saivat meidät kaikki hämmingin valtaan niin että emme tietäneet, mitä tehdä. Me ajattelimme että paimenpojan huudon täytyi herättää suurta hämmästystä paikkakunnalla ja että rannikkovartiosto tulisi kohta katsomaan, mistä oli kysymys, ja päätimme senvuoksi, että luopion piti riisua turkkilaiset vaatteensa ja pukeutua vangin nuttuun eli mekkoon, jonka eräs meistä hänelle heti antoi jääden itse paitahihasilleen. Niin me kaikki sulkeuduimme Jumalan suojelukseen ja lähdimme kulkemaan samaa tietä, jota olimme nähneet paimenen menevän, peläten joka hetki näkevämme rannikon vartiain hyökkäävän kimppuumme. Aavistuksemme ei ollutkaan väärä, sillä ei ollut kulunut kahta tuntia, kun me, ehdittyämme metsästä aukealle, näimme noin viisikymmentä ratsumiestä, jotka kiitivät meitä kohti täyttä laukkaa. Heidät havaittuamme me pysähdyimme heitä odottamaan, ja he, saavuttuaan luo ja nähtyään, että heidän etsimiensä maurien asemasta siinä olikin muutamia vaivaisia kristittyjä, hämmästyivät, ja eräs heistä kysyi, olimmeko antaneet aihetta siihen, että eräs paimen oli hälyyttänyt heidät liikkeelle. Minä myönsin ja olin aikeissa alkaa hänelle kertoa, mitä olin joutunut kokemaan, mistä tulimme ja keitä olimme, mutta samassa eräs meidän seurueeseemme kuuluva kristitty tunsi ratsumiehen, joka oli kysymyksen meille esittänyt, ja keskeytti puheeni sanoen: