— Sinä siis olet tosiaankin kristitty — virkkoi vanhus — ja sinä siis olet saattanut oman isäsi hänen vihamiestensä valtaan?
Siihen vastasi Zoraida:
— Kristitty minä kyllä olen, mutta en minä ole sinua tähän tilaan saattanut, sillä milloinkaan en ole halunnut sallia sinulle tehtävän pahaa tai itse tehdä sitä sinulle, vaan olen tahtonut vain tehdä hyvää itselleni.
— Mitä hyvää siis olet itsellesi tehnyt, tyttäreni.
— Sitä sinun tulee kysyä Lela Marienilta, — vastasi Zoraida — sillä hän voi sanoa sen sinulle paremmin kuin minä.
Tuskin ehdittyään tuon kuulla mauri syöksyi uskomattoman vikkelästi päistikkaa mereen, minne hän epäilemättä olisi hukkunut, elleivät hänen yllään olevat suuret ja avarat vaatteet olisi pitäneet häntä vähän aikaa veden pinnalla. Zoraida huusi kehoittaen meitä vetämään hänet ylös, ja niin me kaikki heti riensimme avuksi, saimme kiinni hänen kauhtanastaan ja vedimme melkein jo tukehtuneen ja tiedottoman miehen takaisin alukseen. Zoraidasta tapaus tuntui niin tuskalliselta, että hän itki hereästi ja murheellisesti, kuin hänen isänsä olisi jo kuollut. Me käänsimme miehen suulleen, hänen suustaan virtasi paljon vettä, ja kahden tunnin kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa. Sillävälin tuuli oli kääntynyt, meidän täytyi taas suunnata kulkumme kohti rannikkoa ja soutaa kaikin voimin, jotta aluksemme ei olisi ajautunut maihin. Mutta onneksemme sattui niin, että osuimme erääseen poukamaan, joka sijaitsee pienen niemen kupeella ja jota maurit mainitsevat nimellä Cava rumia,[34] mikä meidän kielellämme merkitsee kehno kristitty nainen; maurien keskuudessa näet elää vanha tarina, jonka mukaan siihen paikkaan on haudattu se Cava, jonka vuoksi Espanja menetettiin; cava merkitsee heidän kielessään kehnoa naista, ja rumia merkitsee kristittyä naista. Pidetäänpä vielä huonona enteenä, jos on ankkuroitava alus siihen paikkaan, kun ei mitään muuta neuvoa ole; muussa tapauksessa näet he eivät sitä milloinkaan tee. Meille se ei kumminkaan ollut mikään kehnon naisen suojapaikka, vaan oikea pelastuksen satama, sillä meri aaltoili nyt ankarasti. Me sijoitimme vahdit maihin, mutta emme jättäneet airoja, söimme, mitä luopio oli varustanut mukaan, ja rukoilimme kaikesta sydämestämme Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä auttamaan ja suojelemaan meitä, jotta saisimme onnelliseen päätökseen, mitä olimme niin onnellisesti aloittaneet. Zoraidan pyynnöstä päätettiin kuljettaa maihin hänen isänsä ja kaikki muut maurit, jotka olivat sidottuina aluksessa, sillä häneltä puuttui rohkeutta eikä hän hellän sydämensä vuoksi voinut nähdä silmiensä edessä isäänsä sidottuna ja maanmiehiänsä vangittuina. Me lupasimme tehdä sen lähtiessämme, sillä ei ollut ollenkaan vaarallista jättää heidät aivan autioon paikkaan. Rukouksemme eivät olleet turhat, vaan taivas kuuli ne ja tyynnytti meidän onneksemme aivan kohta tuulen ja meren siten kehoittaen meitä iloisesti jatkamaan aloittamaamme matkaa. Sen huomattuamme päästimme maurit siteistään ja laskimme heidät maihin yhden kerrallaan, mikä heitä kovin ihmetytti. Mutta sitten, kun aioimme viedä aluksesta pois Zoraidan isän, joka oli jo täysin tajuissaan, hän sanoi meille:
— Minkä luulette, kristityt, olevan syynä siihen, että tuo kehno naikkonen iloitsee, kun päästätte minut vapaaksi? Luuletteko sen johtuvan siitä, että hän minua säälii? Niin ei suinkaan ole laita, vaan hän tekee sen, koska minun läsnäoloni häiritsisi häntä hänen tahtoessaan panna täytäntöön pahoja himojaan; älkää myöskään luulko, että hän on päättänyt vaihtaa uskontoa senvuoksi, että on käsittänyt teidän uskontonne paremmaksi, sillä syynä on vain se, että hän tietää teidän maassanne kunniattomuutta harjoitettavan vapaammin kuin meidän maassamme.
Sitten hän kääntyi Zoraidan puoleen minun ja erään toisen kristityn pidellessä häntä käsivarsista, jottei hän pääsisi tekemään mitään mieletöntä, ja sanoi:
— Voi sinua kurjaa letukkaa ja ymmärtämätöntä tyttöä! Minne menetkään, sinä silmitön ja järjetön, noiden koirien viemänä, jotka ovat meidän luonnollisia vihollisiamme? Kirottu olkoon se hetki, jona sinut siitin, ja kirottu olkoon ylellisyys ja hellyys, jota olen sinua kasvattaessani sinulle jakanut!
Huomattuani, ettei hän näyttänyt aikovan aivan pian lopettaa, minä kiiruhdin toimittamaan miehen maihin, ja sieltä hän yhä sinkosi kirouksiaan ja valituksiaan pyytäen Mohammedia rukoilemaan Allahia meidät tuhoamaan, hävittämään ja surmaamaan. Kun sitten olimme, nostaneet purjeet emmekä enää voineet kuulla hänen sanojaan, näimme yhä vielä hänen eleensä, kuinka hän repi partaansa, kiskoi hiuksia päästään ja heittäytyi maahan, ja vielä kerran hän sitten koroitti äänensä, niin että kuulimme, mitä hän sanoi: