Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Niin sanottuaan hän meni jälleen sisään luvaten palata aivan heti ja kehoittaen meitä olemaan hiljaa ja pitämättä minkäänlaista melua. Minä kysyin luopiolta, mitä he olivat keskustelleet; hän sanoi sen minulle, ja minä selitin hänelle, että oli kaikin puolin noudatettava Zoraidan tahtoa. Hän tulikin samassa jo ulos kantaen kultarahoilla täytettyä lipasta, joka oli niin raskas, että hän tuskin jaksoi sitä käsillään kannattaa. Pahaksi onneksi sattui niin, että hänen isänsä sillävälin heräsi ja kuuli puutarhassa puhuttavan. Hän tuli ikkunaan, huomasi heti, että kaikki puutarhassa olevat olivat kristittyjä, ja alkoi huutaa raikuvalla ja hurjalla äänellä arabiankieltä käyttäen: »Kristittyjä, kristittyjä! Rosvoja, rosvoja!» Nuo huudot saivat meidät kaikki ankaran pelon ja hämmennyksen valtaan, mutta luopio, huomatessaan, millaisessa vaarassa olimme ja kuinka tärkeätä oli saada yritys onnellisesti suoritetuksi, ennen kuin kävi huonosti, syöksyi nopeasti ylös Hadshi Muradin luo, ja hänen jäljessään riensi muutamia muita meidän joukostamme. Minä en uskaltanut jättää Zoraidaa, joka oli vaipunut pyörtyneenä syliini. Ne, jotka olivat rientäneet taloon, tekivät, lyhyesti sanoen, tehtävänsä niin hyvin, että tulivat aivan kohta jälleen alas tuoden mukanaan Hadshi Muradin. He olivat sitoneet hänen kätensä, sulkeneet hänen suunsa liinalla, joka esti häntä mitään lausumasta, ja uhkasivat vielä, että hän saisi maksaa hengellään, jos yrittäisi puhua. Huomatessaan hänet hänen tyttärensä peitti silmänsä, jottei häntä näkisi, ja isä oli aivan kauhuissaan, koska ei tietänyt, että hän oli antautunut meidän haltuumme aivan vapaaehtoisesti. Mutta nyt oli jalkojen käyttäminen välttämättömämpää kuin mikään muu, ja niin me lähdimme mitä pikimmin alukseen, missä sinne jääneet odottivat meitä peläten, että meitä oli kohdannut jokin onnettomuus.

Yöstä oli ehtinyt kulua tuskin kahta tuntia, kun me olimme jo kaikki aluksessa. Siellä päästettiin Zoraidan isä siteistä ja otettiin liina pois hänen suustaan, mutta luopio varoitti häntä vielä kerran mitään puhumasta uhaten, että hänet muuten surmattaisiin. Nähdessään tyttärensä olevan siellä hän alkoi surkeasti huokailla, varsinkin, kun huomasi, että minä pidin häntä kiinteästi syliini suljettuna ja että hän oli aivan rauhallinen, ei puolustautunut, ei valittanut eikä pyrkinyt pakoon; mutta kaikesta huolimatta ukko sittenkin oli vaiti, koska pelkäsi, että luopion lausumat monet uhkaukset muuten pantaisiin täytäntöön. Nähdessään nyt olevansa aluksessa ja huomatessaan, että aioimme ojentaa airot veteen, ja nähdessään vielä isänsä sekä muut vangitut maurit Zoraida kehoitti luopiota pyytämään minua hyväntahtoisesti vapauttamaan siteistään maurit ja laskemaan vapaaksi hänen isänsä, koska hän itse mieluummin syöksyisi mereen kuin näkisi isänsä, joka oli häntä niin sydämestään rakastanut, joutuvan hänen nähtensä ja hänen tähtensä vangittuna kuljetettavaksi. Luopio sanoi minulle tuon, ja minä vastasin suostuvani siihen kernaasti, mutta hän huomautti, ettei se käynyt päinsä, koska he, jos heidät jätettäisiin siihen, kutsuisivat huutaen koolle paikkakunnan kaikki asukkaat, panisivat kaupungin liikkeelle ja saisivat aikaan, että meitä lähdettäisiin ajamaan takaa kevyillä fregateilla ja piiritettäisiin meidät sekä maitse että meritse, niin ettemme voisi päästä pakoon; luopion mielestä oli ainoa mahdollisuus päästää heidät vapauteen, kun olisimme ehtineet kristittyjen maahan. Tähän mielipiteeseen me kaikki yhdyimme, ja Zoraida, jolle ilmoitettiin se ja ne syyt, jotka estivät meitä heti tekemästä, mitä hän tahtoi, tyytyi siihen hänkin. Niin tarttuivat kaikki urhoolliset soutajamme airoihinsa, ja me, sulkeutuen Jumalan haltuun koko sydämestämme, suuntasimme kulkumme kohti Baleareja, jotka ovat lähinnä sijaitseva kristitty maanpaikka; mutta pohjatuulen alkaessa puhaltaa hiukan tuimemmin ja meren alkaessa aallehtia meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme kohti Mallorcaa ja oli pakko laskea alemmaksi pitkin rannikkoa Oraniin päin, mikä tuotti meille suurta huolta, koska pelkäsimme, että meidät havaittaisiin Sargelista, joka sijaitsee sillä rannikolla kuudenkymmenen penikulman päässä Algeriasta. Me pelkäsimme myös kohtaavamme näillä vesillä jonkin kevyen kaleerin, joita siellä tavallisesti liikkuu tuomassa kauppatavaroita Tetuanista, vaikka me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen uskalsimme otaksua, että kohdatessamme jonkin kauppa-aluksen, ellei se sattunut olemaan niitä, jotka liikkuivat rosvoretkillä, emme joutuisi häviölle, vaan voisimme vallatakin aluksen, siirtyä siihen ja suorittaa matkamme sitä turvallisemmin. Meidän liikkuessamme eteenpäin Zoraida yhä piti kasvojaan käsiinsä peitettyinä, jottei näkisi isäänsä, ja minä kuulin hänen kerran toisensa jälkeen rukoilevan Lela Marienia meitä auttamaan.

Olimme ehtineet kulkea suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, kun aamu alkoi koittaa ja me huomasimme olevamme noin kolmen pyssynkantaman päässä rannikosta, jonka havaitsimme aivan autioksi, joten kukaan ei voinut meitä sieltä nähdä. Siitä huolimatta me pyrimme kaikin voimin pääsemään hiukan ulommaksi merelle, joka nyt oli hieman tyyntynyt, ja liikuttuamme siinä suunnassa noin kaksi penikulmaa annettiin käsky vaihtaa soutajia sillä aikaa kuin hiukan aterioimme; aluksessamme näet oli hyvä muonavarasto. Mutta soutajat sanoivat, ettei nyt ollut aika ollenkaan levätä, että ne, jotka eivät soutaneet, voivat pistää heidän suuhunsa jotakin syötävää ja etteivät he missään tapauksessa suostuneet jättämään airojansa. Tehtiin niin, ja samassa alkoi puhaltaa voimakas tuuli, joka pakotti meidät heti nostamaan purjeet, jättämään airot ja suuntaamaan kulkumme Oraniin, sillä mihinkään muuhun suuntaan emme voineet lähteä. Kaikki tämä suoritettiin erittäin nopeasti, ja niin me purjehdimme enemmän kuin kahdeksan penikulmaa turmissa pelkäämättä mitään muuta kuin että kohtaisimme jonkin rosvoilevan aluksen. Me annoimme ruokaa maurilaisille bagarinoille, ja luopio rohkaisi heitä ilmoittamalla, ettei heitä viety vankeina, vaan että heidät päästettäisiin vapaiksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hän sanoi samoin Zoraidan isälle, mutta tämä vastasi:

— Teidän jaloutenne ja hyvän kohtelunne nojalla, kristityt miehet, voisin uskoa ja odottaa mitä muuta tahansa, mutta älkää pitäkö minua niin yksinkertaisena, että kuvittelisin teidän päästävän minut vapaaksi, sillä mahdotonta on, että olisitte antautuneet minun ryöstämisestä koituvaan vaaraan laskeaksenne niin auliisti minut jälleen vapaaksi, varsinkin, kun tiedätte, mikä mies olen ja millaisia etuja voitte hankkia itsellenne lupaamalla vapauttaa minut. Ja jos tahdotte mainita vaatimuksenne, tarjoan teille heti kaikki, mitä pyydätte, omasta puolestani ja tämän onnettoman tyttäreni puolesta, tai, ellette siihen suostu, yksin hänen vapaudestaan, joka on minun elämäni paras ja suurin aarre.

Tuon sanottuaan hän alkoi itkeä niin katkerasti, että herätti sääliä meissä kaikissa ja pakotti Zoraidan kääntämään katseensa häneen. Nähdessään isänsä itkevän hän joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että nousi jalkojeni edestä ja meni syleilemään isäänsä, painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa, ja molemmat alkoivat itkeä niin hereästi, että useat meistä läsnäolevista yhtyivät itkuun. Nähdessään tyttärensä koristautuneen kuin juhlaa varten monilla koruilla ja kalleuksilla isä sanoi hänelle heidän kielellään:

— Mitä tämä merkitsee, tyttäreni? Eilen illalla, ennenkuin meitä kohtasi tämä kamala onnettomuus, jossa nyt olemme, näin sinut tavallisissa arkivaatteissasi, mutta nyt, vaikka sinulla ei ole ollut aikaa ja vaikka minä en ole kertonut sinulle mitään iloista uutista, jota kannattaisi juhlia koristautumalla ja kaunistautumalla, näen sinun olevan parhaissa pukimissa, jotka kykenin sinulle hankkimaan, kun onni oli meille suopeampi kuin nyt. Vastaa minulle, sillä tuo hämmästyttää ja ihmetyttää minua vielä enemmän kuin onnettomuus, jossa nyt olen.

Luopio käänsi meille kaikki, mitä mauri sanoi tyttärelleen. Tytär ei vastannut hänelle sanaakaan, mutta vanha mies, huomatessaan eräässä kohden aluksessa lippaan, jossa tytär oli aina säilyttänyt jalokiviänsä ja jonka hyvin tiesi jättäneensä Algeriaan ottamatta sitä mukaan huvilaansa, joutui vielä enemmän ihmeisiinsä ja kysyi Zoraidalta, kuinka lipas oli joutunut meidän haltuumme ja mitä siinä nyt oli. Odottamatta Zoraidan vastausta luopio puuttui puheeseen sanoen:

— Älä huoli, herra, kysellä tyttäreltäsi Zoraidalta niin paljoa; minä annan sinulle yhdellä ainoalla vastauksella tiedon kaikesta. Sinun tulee tietää, että hän on kristitty ja että hän on ollut kahleittemme katkaisija ja orjuutemme lopettaja; hän on täällä omasta tahdostaan ja, kuten uskon, tänne pääsemisestä niin tyytyväinen kuin ihminen, joka pääsee pimeydestä valoon, kuolemasta elämään ja kadotuksen tuskasta ihanaan autuuteen.

— Puhuuko hän totta, tyttäreni? — kysyi mauri.

— Puhuu — vastasi Zoraida.