— Ei ole ollenkaan tärkeätä, tyttäreni, että tämä kristitty menee pois, sillä eihän hän ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ja turkkilaiset ovat jo tiessään. Älä ole ollenkaan peloissasi; ei ole mitään syytä olla pahoillaan, sillä turkkilaiset, kuten sinulle jo sanoin, lähtivät minun pyynnöstäni pois samaa tietä kuin olivat tulleet.
— Turkkilaisia hän säikähti, hyvä herra, kuten sanoit; — lausuin minä Zoraidan isälle — mutta minä en tahdo pahoittaa tyttärenne mieltä, vaan lähden pois, koska hän niin haluaa. Jää hyvästi; minä palaan sinun luvallasi, jos tarve vaatii, toistekin hakemaan yrttejä tästä puutarhasta; isäntäni näet väittää, ettei mistään muualta voi löytää salaattia varten parempia aineksia kuin täältä.
— Voit tulla niin usein kuin haluat; — vastasi Hadshi Murad — tyttäreni ei puhu niin senvuoksi, että sinä tai kukaan muukaan kristitty olisi tuottanut hänelle mitään harmia, vaan käskiessään sinun lähteä pois hän oikeastaan aikoi sanoa, että turkkilaisten piti mennä tiehensä tai että nyt oli sinun aika alkaa etsiä yrttejäsi.
Minä jätin hyvästi molemmat, ja Zoraida lähti menemään isänsä kanssa näyttäen niin surulliselta kuin hänen sydämensä olisi ollut murtumaisillaan. Minä olin etsivinäni yrttejä ja kuljeskelin mielin määrin ympäri puutarhaa, otin tarkoin huomioon talon sisään- ja uloskäytävät, sen puolustusvarustukset ja kaikki ne edut, joita se saattoi tarjota aikeemme helpottamiseksi. Kun tämä oli tehty, poistuin sieltä, kerroin luopiolle ja kumppaneilleni, mitä oli tapahtunut, ja kykenin tuskin malttamaan mieltäni, kunnes tulisi hetki, jolloin saisin pelkäämättä omistaa kohtalon minulle lahjoittaman aarteen, viehättävän, kauniin Zoraidan. Vihdoin tuli se aika, tuli hartaasti toivomamme päivä ja hetki. Me noudatimme kaikki sitä järjestystä ja päätöstä, jonka olimme sommitelleet viisaasti asiaa harkiten ja kauan neuvotellen, ja siksi onnistuimmekin hyvin aikomuksessamme. Perjantaina sen päivän jälkeen, jolloin olin puhunut Zoraidan kanssa puutarhassa, luopiomme ankkuroi illan tultua aluksensa melkein vastapäätä sitä paikkaa, missä ihana Zoraida asui.
Ne kristityt miehet, joiden piti tulla soutajiksi, olivat jo saaneet asiasta tiedon ja olivat piiloutuneet eri paikkoihin lähiseudulle. Kaikki olivat jännittyneinä ja odottivat minua levottomina haluten käydä heidän näkyvissään olevan aluksen kimppuun; he näet eivät tietäneet luopion kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan luulivat, että heidän täytyi saavuttaa vapautensa käsivarsiensa voimalla ja senvuoksi surmata aluksessa olevat maurit. Sitten kävi niin, että minun ja tovereilleni näyttäydyttyä luoksemme kerääntyivät kaikki muut, jotka olivat piilopaikoistaan meidät nähneet. Tämä tapahtui, kun kaupunginportit oli jo suljettu eikä koko lakeudella näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ollessamme siinä koolla emme oikein tietäneet, olisiko parempi mennä ensin noutamaan Zoraidaa vai lähteä yllättämään maurilaisia bagarinoja,[33] jotka olivat aluksen soutajina. Meidän yhä siinä epäröidessämme tuli luopiomme luo ja kysyi, miksi viivyttelimme; nyt oli otollinen hetki, sillä kaikki hänen maurinsa istuskelivat aivan huolettomina ja useimmat heistä nukkuivat. Me sanoimme hänelle, mikä meitä arvelutti, ja hän vastasi, että tärkeintä oli ensin vallata alus, mikä voitiin tehdä erittäin helposti ja aivan vaaratta, ja että sitten voimme mennä noutamaan Zoraidan. Hänen ajatuksensa tuntui meistä kaikista hyvältä, ja niin me enempää viivyttelemättä lähdimme alukseen. Hän hyppäsi siihen ensimmäisenä, tarttui käyrämiekkaansa ja sanoi maurien kielellä:
— Älköön kukaan teistä hievahtako paikaltaan, ellei halua menettää henkeään.
Samassa olivat jo alukseen ehtineet melkein kaikki kristityt. Maurit, jotka olivat pelkureita, joutuivat kauhun valtaan kuullessaan laivurinsa niin puhuvan. Kukaan heistä ei tarttunut aseisiin, joita heillä muuten tuskin olikaan, vaan kaikki antautuivat kristittyjen sidottaviksi ollenkaan vastustelematta. Nämä tekivätkin työnsä erittäin nopeasti ja uhkasivat heti surmata jokaisen, joka pitäisi vähänkään melua. Kun niin oli tapahtunut, jäivät puolet meistä heitä vartioimaan, ja me muut lähdimme luopion johtamina Hadshi Muradin puutarhaan. Onnellisesta sattumasta johtui, että portti, kun aioimme ryhtyä sitä avaamaan, aukeni niin helposti kuin se ei olisi ollutkaan suljettu, ja niin me pääsimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa rakennuksen luo kenenkään meitä huomaamatta.
Kaunis Zoraida oli meitä odottamassa eräässä ikkunassa ja kuullessaan väkeä tulevan hän kysyi hiljaisella äänellä, olimmeko nizarani, t.s. olimmeko kristittyjä. Minä vastasin myöntävästi ja kehoitin häntä tulemaan alas. Tunnettuaan minut hän ei viivytellyt hetkeäkään, vaan riensi kohta alas vastaamatta minulle mitään, avasi oven ja ilmaantui eteemme niin kauniina ja niin upeassa puvussa, etten osaa sitä kyllin kuvailla. Hänet nähtyäni minä kohta tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä, luopio ja molemmat kumppanini noudattivat esimerkkiä, ja toiset, jotka eivät olleet asiasta selvillä, tekivät samoinkuin näkivät meidän tekevän, joten näytti siltä kuin olisimme kiittäneet häntä vapaaksi pääsemisestämme ja tunnustaneet hänet vapautemme valtiattareksi. Luopio kysyi häneltä maurien kielellä, oliko hänen isänsä puutarhassa. Hän vastasi myöntävästi ja sanoi isänsä nukkuvan.
— On siis välttämätöntä herättää hänet — virkkoi luopio — ja ottaa mukaan hänet ja kaikki, mitä tässä kauniissa huvilassa on arvokasta.
— Ei, — vastasi Zoraida — isään ette millään ehdolla saa koskea, eikä tässä talossa ole muuta kuin se, minkä minä otan mukaani, mutta sitä on niin paljon, että te kaikki varmaan tulette rikkaiksi ja tyytyväisiksi. Jos hiukan odotatte, saatte sen nähdä.