Niin sanottuaan vapautunut orja vaikeni, ja Don Fernando sanoi hänelle:
— Te, herra kapteeni, olette tosiaankin kertonut tämän merkillisen tarinan niin hyvin, että esitystapa vastaa itse asian harvinaisuutta ja merkillisyyttä. Kaikki on niin outoa ja harvinaista ja täynnä tapahtumia, jotka saavat kuulijan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, ja me olemme kuunnelleet kertomustanne niin mielellämme, että meitä ilahduttaisi kuulla se uudestaan, vaikka sillävälin jo koittaisi huominen päivä.
Hänen niin sanottuaan Cardenio ja kaikki muut tarjoutuivat tekemään hänen hyväkseen, mitä suinkin voivat, ja esittivät ehdotuksensa niin ystävällisin ja vilpittömin sanoin, että kapteenia erinomaisesti ilahdutti heidän hyväntahtoisuutensa. Don Fernando ehdotti vielä, että hän, jos kapteeni halusi matkustaa kotiin hänen kanssaan, pitäisi huolen siitä, että hänen veljensä markiisi tulisi kummiksi Zoraidaa kastettaessa, ja lupasi puolestaan auttaa häntä, niin että hän pääsisi kotipaikalleen niin arvokkaasti ja vaivattomasti kuin hänen säätynsä edellytti. Kaikesta tuosta vapautunut orja kiitti häntä mitä kohteliaimmin, mutta ei halunnut ottaa vastaan mitään hänen aulista tarjoustaan.
Sillävälin tuli jo yö, ja illan pimettyä saapuivat majataloon vaunut, joita saattamassa oli muutamia ratsumiehiä. He pyysivät yösijaa, ja majatalon emäntä vastasi, ettei koko majatalossa ollut vapaana edes kämmenenalaa.
— Vaikka niinkin olisi laita, — sanoi eräs ratsumiehistä — täytyy kumminkin olla sijaa herra ylituomarille, joka tässä saapuu.
Tuon arvonimen kuultuaan emäntä joutui hämmingin valtaan ja sanoi:
— Seikka on se, hyvä herra, ettei minulla ole vuoteita. Jos hänen armollaan herra ylituomarilla on vuode mukanaan, kuten varmaan onkin, niin olkoon tervetullut; minä ja mieheni luovutamme oman huoneemme, ja hänen armonsa saa sijoittua siihen.
— Tehdään vain niin — sanoi palvelija.
Sillävälin oli vaunuista noussut mies, jonka vaatetuksesta heti näkyi hänen virkansa ja toimensa; hänen pitkä viittansa ja avarat viilekkeiset hihansa osoittivat, että hän oli ylituomari, kuten hänen palvelijansa oli sanonut. Hän talutti kädestä tyttöä, joka näytti olevan noin kuudentoista vuoden ikäinen. Tyttö oli matkapuvussa ja niin soma, niin kaunis ja miellyttävä, että kaikki hänet nähdessään pakostakin häntä ihailivat, vieläpä niin, että he, elleivät olisi nähneet Doroteaa, Luscindaa ja Zoraidaa, jotka olivat majatalossa, olisivat olleet sitä mieltä, ettei tämän nuoren neidon vertaista kaunotarta voitu hevin löytää. Ylituomarin ja tytön saapuessa oli läsnä Don Quijote, joka vieraan nähtyään sanoi:
— Teidän armonne voi aivan rauhallisesti astua tähän linnaan ja siinä liikkua; vaikka näet se onkin ahdas ja puutteellisesti varustettu, ei maailmassa ole mitään sellaista ahtautta eikä epämukavuutta, joka ei soisi sijaa aseille ja tiedolle, varsinkaan, jos aseita ja tietoa opastaa ja saattelee kauneus, niinkuin teidän tiedollisesti sivistynyttä armoanne saattelee tämä kaunis neiti, jolle ei ainoastaan linnojen täydy avautua ja osoittaa sisäpuoltaan, vaan jonka edessä kallioittenkin täytyy haljeta ja vuorten hajota ja madaltua siten lausuen hänet tervetulleeksi. Astukoon siis teidän armonne, sanon sen vieläkin, tähän paratiisiin, sillä täältä te löydätte tähtiä ja aurinkoja seuraksi sille taivaalle, joka teillä on mukananne; täältä te löydätte kaikkein oivallisimmat aseet ja kaikkein täydellisimmän kauneuden.