Ylituomari ihmetteli Don Quijoten puhetta ja alkoi katsella häntä hyvin tarkkaan suuresti ihmetellen sekä hänen ulkomuotoaan että hänen sanojaan. Hän ei osannut vastata mitään ja joutui uuden ihmetyksen valtaan nähdessään Luscindan, Dorotean ja Zoraidan, jotka, kuultuaan vieraita tulleen ja emännän heille kerrottua, kuinka kaunis nuori nainen oli, tulivat tätä näkemään ja vastaanottamaan. Mutta Don Fernando, Cardenio ja kirkkoherra tervehtivät tulijaa ymmärrettävämmin ja kohteliaammin. Herra ylituomari oli sisään tultuaan tosiaan aivan hämmentynyt sekä näkemistään että kuulemistaan, ja majatalossa olevat kauniit naiset lausuivat nyt kauniin nuoren tytön tervetulleeksi. Ylituomari huomasi kyllä aivan kohta, että kaikki läsnäolevat olivat jalosukuista väkeä, mutta Don Quijoten hahmo, hänen kasvonsa ja ryhtinsä saivat hänet ymmälle. Kun oli molemmin puolin lausuttu kohteliaisuuksia ja tarkastettu majatalon tiloja, päätettiin tehdä niinkuin oli suunniteltu: kaikkien naisten piti sijoittua jo mainittuun yliskamariin, ja herrain tuli jäädä ulkopuolelle, kuin heidän vartioikseen. Ylituomari oli tyytyväinen siihen, että nuori tyttö, joka oli hänen tyttärensä, sai olla muitten naisten seurassa, mihin tyttö itse mielellään suostui. Otettiin osa majatalon isännän pienestä vuoteesta ja osa siitä, jota ylituomari kuljetti mukanaan, ja niin he sijoittuivat yöteloilleen mukavammin kuin olivat ajatelleetkaan.
Siitä silmänräpäyksestä, jolloin vapautunut orja oli nähnyt ylituomarin, hänen sydämensä oli kiivaasti tykyttänyt ja hän oli aavistanut, että tulija oli hänen veljensä. Hän kysyi nyt eräältä ylituomaria saattelevalta palvelijalta, mikä hänen isäntänsä nimi oli ja tiesikö hän, mistä hän oli kotoisin. Palvelija vastasi hänelle, että ylituomarin nimi oli Juan Perez de Viedma, ja sanoi kuulleensa, että hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuorimaasta. Tämä tiedonanto ja se, mitä hän itse oli nähnyt, sai hänet lopullisesti uskomaan, että tuo mies oli hänen veljensä, joka oli isän neuvoa noudattaen lähtenyt opintielle. Liikutettuna ja iloisena hän kutsui syrjään Don Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran, kertoi heille, mistä oli kysymys, ja vakuutti heille, että ylituomari oli hänen veljensä. Palvelija oli hänelle vielä sanonut, että ylituomari oli matkalla Intiaan, missä hän oli saanut viran Meksikon ylioikeudessa. Hän sai lisäksi tietää, että tuo nuori tyttö oli ylituomarin tytär, että tytön äiti oli kuollut hänet synnytettyään ja että isä oli tullut sangen rikkaaksi saatuaan myötäjäiset, jotka jäivät hänelle tytön keralla. Hän kysyi heiltä neuvoa, miten hänen pitäisi menetellä ilmaistakseen itsensä tai saadakseen ensin tietää, häpeisikö veli, kun hän olisi itsensä ilmaissut, nähdessään hänet niin köyhänä, vai ottaisiko hänet vastaan sydämellisesti.
— Jättäkää minun tehtäväkseni sen asian selvittäminen; — sanoi kirkkoherra — sitäkin suuremmalla syyllä, kun on mahdotonta ajatella muuta kuin että teidät, herra kapteeni, otetaan vastaan erittäin hyvin, koska se jalous ja viisaus, joka veljenne käytöksessä ilmenee, ei suinkaan osoita, että hän on kopea ihminen, joka ei halua tuntea sukulaisiaan, enempää kuin sitäkään, ettei hän ymmärrä oikein suhtautua kohtalon vaiheisiin.
— En kumminkaan tahtoisi ilmaista itseäni äkkiarvaamatta, vaan vasta asiaa valmisteltuani — sanoi kapteeni.
— Minä lupaan — vastasi kirkkoherra — järjestää asian niin, että tulemme kaikki tyytyväisiksi.
Sillävälin oli tuotu illallinen pöytään, ja kaikki istuutuivat aterioimaan, lukuunottamatta vapautunutta orjaa ja naisia, jotka aterioivat erikseen omassa huoneessaan. Aterian aikana kirkkoherra sanoi:
— Minulla, herra ylituomari, oli Konstantinopolissa, missä olin orjana muutamia vuosia, eräs toveri, jolla oli sama nimi kuin teillä, ja tämä toverini oli espanjalaisen jalkaväen kaikkein parhaita sotilaita ja kapteeneja, mutta yhtä onneton kuin rohkea ja urhoollinen.
— Mikä oli kapteenin nimi, armollinen herra? kysyi ylituomari.
— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — oli Ruy Pérez de Viedma, ja hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuoriseudusta. Hän kertoi minulle, mitä oli tapahtunut hänen isälleen ja veljilleen, ja ellei sitä olisi minulle, kertonut niin vilpitön mies kuin hän, olisin pitänyt sitä vain satuna, jollaisia vanhat eukot kertovat talvella lieden ääressä. Hän näet kertoi minulle, että hänen isänsä oli jakanut omaisuutensa kolmen poikansa kesken ja oli antanut heille eräitä neuvoja, jotka olivat parempia kuin Caton neuvot. Ja voinpa sanoa, että se neuvo, jonka tämä poika valitsi lähtemällä sotaan, oli ollut hänelle niin edullinen, että hän urheutensa ja rohkeutensa nojalla, ilman mitään muuta suositusta kuin oma erinomainen kuntonsa, kohosi muutamassa vuodessa jalkaväen kapteeniksi ja voi toivoa aivan pian pääsevänsä everstiksi. Mutta onni ei ollut hänelle suopea, sillä hänen voidessaan parhaillaan toivoa saavuttavansa sen suosion hän menetti sen menettäessään vapautensa erinomaisessa ottelussa, jossa niin monet muut saivat vapautensa takaisin, nimittäin Lepanton taistelussa. Minä menetin vapauteni Goletassa, ja sitten me, koettuamme erilaisia kohtaloita, tapasimme toisemme Konstantinopolissa, missä meistä tuli toverukset. Sieltä hän joutui Algeriaan, missä tiedän hänen joutuneen mitä ihmeellisimpään seikkailuun.
Kirkkoherra jatkoi kertomustaan ja mainitsi vielä lyhyesti, mitä ylituomarin veljelle oli sattunut Zoraidan kanssa, ja ylituomari kuunteli tätä kaikkea niin tarkkaavasti, ettei ollut tuomarinvirassaan milloinkaan ollut niin tarkkaavainen. Kirkkoherra jatkoi esitystään siihen kohtaan, missä ranskalaiset ryöstivät venheessä olevat kristityt, ja mainitsi siitä avuttomasta ja hädänalaisesta tilasta, johon hänen toverinsa ja kaunis maurilaisnainen olivat jääneet; hän sanoi, ettei tietänyt, mihin he olivat joutuneet, olivatko päässeet Espanjaan, vai olivatko ranskalaiset vieneet heidät Ranskaan.