Kirkkoherran koko kertomusta kuunteli hiukan loitompaa kapteeni pitäen tarkasti silmällä kaikkia veljensä eleitä. Huomatessaan kirkkoherran jo lopettaneen kertomuksensa tämä huokasi syvään, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän sanoi:

— Arvoisa herra, jospa tietäisitte, kuinka läheisesti minua koskevat ne uutiset, joita olette tässä minulle kertonut, niin läheisesti, että minun täytyy ilmaista liikutustani kyynelillä, jotka vierivät silmistäni vastoin kaikkea sopivaisuutta ja huolimatta siitä, että yritän hillitä itseäni! Tuo mainitsemanne urhoollinen kapteeni on minun vanhin veljeni, joka voimakkaampana ja korkeammalle tähtäävänä kuin minä ja toinen vanhempi veljeni valitsi sotilaan kunniakkaan ja arvokkaan toimen, yhden niistä kolmesta urasta, joita isämme meille ehdotteli, kuten kuulitte toveriltanne, siitä hänen kertomuksestaan, joka teistä tuntui sadulta. Minä lähdin opilliselle uralle, missä Jumala ja ahkeruuteni ovat auttaneet minut siihen asemaan, jossa näette minun nyt olevan. Toinen veljeni on Perussa ja hän on niin rikas, että on sillä, mitä on jo lähettänyt isälleni ja minulle, runsaasti korvannut mukanaan viemänsä perintöosan ja vielä tehnyt isälleni mahdolliseksi esteettömästi noudattaa luontaista autiuttaan; ja minäkin olen voinut sen nojalla paremmissa olosuhteissa ja enemmän säätyni vaatimusten mukaisesti harjoittaa opintojani ja saavuttaa sen viran, joka minulla nyt on. Isäni elelee vielä, tosin heikoissa voimissa, yhä toivoen saavansa nähdä vanhimman poikansa, ja rukoilee lakkaamatta Jumalaa olemaan sulkematta hänen silmiään kuoleman uneen, ennenkuin hän saa nähdä poikansa elossa. Minua ihmetyttää, että tämä veljeni, joka on erittäin ymmärtäväinen, on laiminlyönyt kaikissa näissä vaikeuksissaan ja murheissaan tai silloin, kun hän eli onnellisena, antaa tietoa isälleen; jos näet hän tai joku meistä olisi siitä tietänyt, ei hänen olisi tarvinnut odottaa tuon ihmeellisen ruokokepin ilmestymistä saadakseen tarvittavat lunnaat. Mutta nyt minua huolestuttaa epätietoisuus siitä, ovatko nuo ranskalaiset päästäneet hänet vapaaksi vai surmanneet hänet salatakseen rosvoustaan. Tästä kaikesta johtuu, etten voi jatkaa matkaani niin tyytyväisenä kuin sen aloitin, vaan ylen alakuloisena ja murheellisena. Oi minun hyvä veljeni, kunpa nyt tietäisin, missä olet, niin lähtisin sinua etsimään ja vapauttamaan sinut vaikeuksistasi, vaikka minun täytyisi nähdä siinä suurtakin vaivaa! Oi jospa voisin viedä vanhalle isällemme tiedon, että sinä olet elossa, vaikka eläisit Berberian salaisimmissa vankiluolissa, sillä sinut lunastettaisiin vapaaksi hänen, veljeni ja minun varoillani! Oi sinä kaunis ja jalo Zoraida, jospa saisin korvata sinulle sen hyvän, mitä olet tehnyt veljelleni! Jospa saisin olla läsnä sinun sielusi uudestisyntyessä ja solmittaessa avioliittoa, joka olisi meille kaikille suuri ilo!

Ylituomari lausui nämä sanat ja muita samanlaisia ja oli niin liikutettu uutisista, joita hänelle oli kerrottu hänen veljestään, että kaikki, jotka häntä kuuntelivat, selvästi ilmaisivat liikutettuina ottavansa osaa hänen suruunsa. Huomattuaan niin hyvin onnistuneensa aiheessaan ja siinä, mitä kapteeni toivoi, kirkkoherra ei tahtonut antaa heidän olla kauemmin alakuloisina. Hän siis nousi pöydästä, meni siihen huoneeseen, missä Zoraida oli, ja tarttui hänen käteensä, ja Zoraidan jäljessä tulivat Luscinda, Dorotea ja ylituomarin tytär. Kapteeni odotti, haluten nähdä, mitä kirkkoherra nyt aikoi tehdä. Tämä tarttui toisella kädellään hänen käteensä, vei Zoraidan ja hänet ylituomarin ja muiden herrain luo ja sanoi:

— Herra ylituomari, pyyhkikää kyynelenne, ja täyttäköön teidän toiveenne kaikki se onni, mitä toivoa voidaan, sillä tässä teidän edessänne ovat rakas veljenne ja rakas kälynne. Tämä tässä on kapteeni Viedma, ja tämä on se kaunis maurilaisnainen, joka on tehnyt hänelle niin paljon hyvää. Mainitsemani ranskalaiset saattoivat heidät tähän ahdinkoon, jotta te voitte osoittaa heille jalon sydämenne auliutta.

Kapteeni riensi syleilemään veljeään, ja tämä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsellakseen häntä hiukan loitompaa; mutta sitten, hänet lopullisesti tunnettuaan, sulki hänet niin kiinteästi syliinsä vuodattaen niin hereitä ilokyyneliä, että useimpien läsnäolijoitten oli mahdoton olla itkemättä hänen kanssaan. Tuskin uskon veljesten lausumia sanoja ja heidän ilmaisemiaan tunteita voitavan kuvitella, ja vielä vähemmin ne ovat kuvailtavissa. Nyt he kertoivat toisilleen lyhyesti kohtaloistaan, nyt he osoittivat, millaista on veljesten ystävyys, kun se on parhaimmillaan, nyt ylituomari syleili Zoraidaa, nyt hän jätti omaisuutensa tämän käytettäväksi, nyt hän vei tyttärensä kälynsä syleiltäväksi, nyt hersyivät jälleen kaikkien kyynelet, kun he katselivat kaunista kristittyä tyttöä ja ihanaa maurilaisnaista. Don Quijote seisoi siinä tarkkaavaisena, mitään virkkamatta, miettien näitä merkillisiä tapauksia, joiden hän uskoi kaikkien johtuvan vaeltavan ritariuden harhanäyistä. Päätettiin, että kapteeni ja Zoraida palaisivat kapteenin veljen kanssa Sevillaan ja ilmoittaisivat isälleen, että hän oli löytynyt ja oli vapaana, jotta vanhus, jos siihen kykenisi, tulisi Zoraidan vihkiäisiin ja hänen ristiäisiinsä; ylituomarin näet oli mahdoton peruuttaa aloittamaansa matkaa, sillä hän oli saanut tietää, että kuukauden kuluttua lähtisi laivasto Sevillasta Uuteen Espanjaan, ja hänen olisi ollut hyvin vaikea jättää tilaisuutta käyttämättä. Kaikki siis olivat iloisia ja hilpeitä, kun vapautuneen orjan kohtaloissa oli tapahtunut niin onnellinen käänne, ja päättivät, kun yö jo oli ehtinyt kulkea lähes kaksi kolmattaosaa radastaan, mennä yöteloille siksi ajaksi, joka vielä oli jäljellä. Don Quijote tarjoutui linnaa vartioimaan, jottei heidän kimppuunsa pääsisi mikään jättiläinen tai muu paha olento himoiten niitä suuria kauneuden aarteita, joita linnassa nyt oli. Ne, jotka hänet tunsivat, kiittivät häntä siitä ja kertoivat ylituomarille Don Quijoten merkillisestä mielenlaadusta, mikä kovin häntä huvitti. Sancho Panza yksin oli vihoissaan, kun ei päässyt ajoissa makuulle, mutta hän yksin järjesti asiansa paremmin kuin kukaan muu oikaisten itsensä aasinsa valjaitten päälle, jotka myöhemmin tulivat hänelle hyvin kalliiksi, kuten tuonnempana kerrotaan. Kun siis naiset olivat vetäytyneet huoneeseensa ja kaikki muut olivat laittautuneet levolle niin siedettävällä tavalla kuin voivat, Don Quijote astui ulos majatalosta pitääkseen vahtia linnan edustalla, kuten oli luvannut.

Ei ollut enää pitkä aika päivänkoittoon, kun naisten korviin kaikui niin sointuisa ja hyvä ääni, että kaikkien oli pakko sitä tarkkaavasti kuunnella, varsinkin Dorotean, joka makasi valveilla ja jonka vieressä nukkui Doña Clara de Viedma (se näet oli ylituomarin tyltären nimi). Kukaan ei voinut arvata, kuka oli henkilö, joka lauloi niin hyvin, ja ääni kaikui yksinään, ilman minkään soittimen säestystä. Toisinaan heistä tuntui, että laulu kuului pihalta, toisinaan se tuntui tulevan tallista, ja heidän kuunnellessaan erinomaisen tarkkaavasti ja epätietoisina tuli huoneen ovelle Cardenio, joka sanoi:

— Ne, jotka eivät nuku, kuunnelkoot, niin saavat kuulla nuoren muulirengin äänen; hän laulaa kerrassaan lumoavasti.

— Me olemme sen jo kuulleet, hyvä herra — vastasi Dorotea.

Cardenio meni menojaan, ja Dorotea, joka kuunteli niin tarkasti kuin suinkin voi, erotti seuraavat laulun sanat.

Kolmasviidettä luku,