— Minusta tuntuu, että teidän armonne pikemmin raapii kuin hyväilee minun kättäni; älkää kohdelko sitä niin ynseästi, sillä eihän se ole syypää siihen pahaan, jota minun taipumaton mieleni teille tekee, eikä ole oikein, että kostatte koko suuttumuksenne niin vähäiselle ruumiin jäsenelle. Muistakaa, ettei se, joka oikein rakastaa, voi niin pahoin kostaa.
Mutta näitä Don Quijoten puheita ei kuunnellut enää kukaan, sillä Maritornes ja toinen tyttö lähtivät hänet sidottuaan tiehensä, nauruun pakahtumaisillaan, ja jättivät hänet siihen niin hyvin sidotuksi, että hänen oli mahdoton päästä irti.
Siinä hän nyt seisoi, kuten sanottu, Rocinanten selässä, koko käsivarsi pistettynä luukusta sisään, ranne sidottuna ja kiinnitettynä oven salpaan, kamalasti peläten ja ollen huolissaan, että Rocinante voisi liikahtaa puoleen tai toiseen, jolloin hän jäisi käsivarrestaan riippumaan. Hän ei siis uskaltanut hievahtaakaan, vaikka Rocinante oli niin kärsivällinen ja rauhallinen, että aivan hyvin voi otaksua sen seisovan liikkumatta sata vuotta. Huomattuaan olevansa kahlehdittu ja havaittuaan, että naiset olivat menneet menojaan, Don Quijote alkoi kuvitella, että tämä kaikki oli noituutta samoinkuin edellisellä kerralla, jolloin se muulinajaja eli noiduttu mauri oli hänet möyhentänyt tässä samassa linnassa, ja hän kirosi itsekseen vähää älyään ja huonoa arvostelukykyään, kun oli uskaltanut tulla tähän linnaan toisen kerran, vaikka hänen oli jo ensimmäisellä kerralla käynyt niin huonosti, sillä olihan vaeltavien ritarien noudattama sääntö, että he, käytyään johonkin seikkailuun ja siitä huonosti suoriuduttuaan, katsoivat tämän merkiksi siitä, ettei seikkailu ollut tarkoitettu heille, vaan toisille, joten heidän ei suinkaan tarvinnut käydä toista kertaa yrittämään. Kaikesta huolimatta hän kiskoi käsivarttaan nähdäkseen, saisiko sen vapaaksi; mutta se oli sidottu niin hyvin, että kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Totta kyllä, että hän kiskoi varovasti, jottei Rocinante liikahtaisi, ja selvää oli, että hän, vaikka olisikin halunnut istuutua ja sijoittua satulaan, voi ainoastaan seisoa, ellei mielinyt silpoa käsivarttaan.
Nyt hän toivoi itselleen Amadiin miekkaa, johon ei mikään noituus pystynyt, nyt hän kiroili kovaa kohtaloaan, nyt hän kuvitteli liioitellen, kuinka kovin häntä kaivattiin maailmassa sinä aikana, joka hänen täytyi viettää tässä noiduttuna — hän näet varmaan uskoi olevansa noiduttu — nyt hän jälleen muisteli rakastettuansa Dulcinea Tobosolaista, nyt hän huusi avukseen kelpo aseenkantajaansa Sancho Panzaa, joka oli oikaissut itsensä aasinsa satulan päälle ja vaipunut niin sikeään uneen, ettei sillä hetkellä muistanut edes äitiä, joka oli hänet synnyttänyt, nyt hän kutsui avukseen tietäjiä Lirgandeoa ja Alquifea, nyt hän rukoili pelastajakseen hyvää ystävätärtään Urgandaa, ja aamun koittaessa hän oli siinä yhä niin epätoivoisena ja suunniltaan, että mylvi kuin härkä, koska ei uskonut päivän tullen saavansa mitään apua hätäänsä; hän näet luuli tämän vaivan kestävän ikuisesti, sillä hän piti itseään noiduttuna. Tätä luuloa vahvisti se, ettei Rocinante liikahtanut vähän vähääkään, ja ritari uskoi, että heidän täytyisi seisoa siinä, hänen ja hänen ratsunsa, syömättä, juomatta ja nukkumatta, kunnes tähtien paha vaikutus menisi ohi tai joku toinen vielä suurempi velho päästäisi hänet tästä lumouksesta.
Siinä luulossaan hän kumminkin pahoin erehtyi, sillä päivä oli tuskin alkanut koittaa, kun majatalon portille saapui ratsain neljä hyvissä vaatteissa ja varuksissa olevaa miestä, pyssyt satulankaarella. He kolkuttivat majatalon porttia, joka vielä oli kiinni, ankarasti siihen iskien, ja sen huomattuaan Don Quijote huusi heille käskevällä ja kuuluvalla äänellä paikaltaan, missä hän yhä seisoi vahdissa:
— Ritarit tai aseenkantajat tai mitä lienettekään, teillä ei ole mitään aihetta kolkuttaa tämän linnan porttia, sillä riittävän selvää on, että tähän vuorokauden aikaan ne henkilöt, joita linnassa on, nukkuvat tai ettei pidetä tapana avata linnoituksia, ennenkuin aurinko levittää valoaan yli koko maanpiirin. Väistykää siis pois ja odottakaa, kunnes päivä vaikenee; sitten saamme nähdä, onko oikein ja kohtuullista, että teille avataan, vai ei.
— Mikä pirun linnoitus tai linna tämä on, — sanoi eräs tulijoista — että meitä vaaditaan noudattamaan sellaisia muodollisuuksia? Jos olette majatalon isäntä, käskekää avaamaan; me olemme matkustavaisia ja haluamme vain saada hevosillemme apetta ja lähteä sitten matkaa jatkamaan, sillä meillä on kiire.
— Olenko minä teistä, herrat ritarit, majatalonisännän näköinen? — kysyi Don Quijote.
— En tiedä, minkä näköinen olette, — vastasi toinen — mutta sen tiedän, että puhutte hulluja, kun nimitätte tätä majataloa linnaksi.
— Se on linna, — vastasi Don Quijote — vieläpä kaikkein parhaimpia koko tässä maakunnassa; ja siinä on henkilöitä, joilla on ollut valtikka kädessä ja kruunu päässä.