— Hyvä herra, suvaitkoon teidän armonne tulla tänne lähemmäksi, jos teidän sopii.
Nuo merkit ja sanat kuultuaan Don Quijote käänsi päätänsä ja näki kuutamossa, joka silloin oli kirkkaimmillaan, kuinka häntä kutsuttiin luukusta, joka hänestä näytti ikkunalta, vieläpä kullatulla ristikolla varustetulta, niinkuin sopikin olla sellaisten rikkaitten linnain ikkunoiden, jollaiseksi hän tämän majatalon kuvitteli. Ja hänen hullu mielikuvituksensa sai hänet samassa luulemaan, että nyt jälleen, samoinkuin edellisellä kerralla, kaunis neito, tämän linnan herran tytär, lempensä voittamana tuli häneltä anomaan pyyntönsä täyttämistä, ja niin ajatellen, tahtoen välttää epäkohteliaisuuden ja kiittämättömyyden ilmausta, hän käänsi Rocinanten, ajoi luukun luo ja molemmat tytöt nähtyään lausui näin:
— Surkuttelen teitä, kaunis neito, että olette suunnannut lemmenaatoksenne taholle, missä niihin ei voida vastata niinkuin teidän suuri oivallisuutenne ja viehättäväisyytenne ansaitsee. Teidän ei kumminkaan pidä siitä syyttää tätä onnetonta vaeltavaa ritaria, jota rakkaus estää lahjoittamasta mielensä hellää kiintymystä kenellekään muulle kuin hänelle, joka teki hänestä sydämensä ehdottoman valtiattaren samassa tuokiossa, jona hänen silmänsä hänet näkivät. Suokaa minulle anteeksi, jalo neito, palatkaa makuusuojaanne ja olkaa vaatimatta minua osoittamaan suurempaa kiittämättömyyttä vielä selvemmin ilmaisemalla sitä halua, joka teidän sydämessänne kytee. Jos kumminkin löydätte minusta jotakin muuta, millä voin tyydyttää rakkautta, joka teissä minua varten elää, jotakin muuta kuin lempeä itseään, niin pyytäkää sitä minulta, sillä minä vannon tämän kaukana olevan suloisen viholliseni nimessä heti sen teille antavani, vaikka pyytäisitte minulta suortuvaa Medusan hiuksista, jotka olivat pelkkiä käärmeitä, tai itse auringon säteitä pieneen pulloon suljettuina.
— Ei neiti tarvitse mitään sellaista, herra ritari — virkkoi nyt
Maritornes.
— Mitä hän sitten tarvitsee, älykäs palvelijaneito? kysyi Don Quijote.
— Ainoastaan toisen teidän kauniista käsistänne, — sanoi Maritornes — sen avulla viihdyttääkseen polttavaa kaipausta, joka on tuonut hänet tälle luukulle, vaikka hänen kunniansa joutuu siinä sellaiseen vaaraan, että hänen isänsä, jos hän olisi sen huomannut, olisi vähintään leikannut häneltä korvat.
— Sen haluaisin nähdä! — vastasi Don Quijote. — Mutta hän varmaan varoo niin tekemästä, ellei tahdo kärsiä kauheinta kuolemaa, mitä yksikään isä on milloinkaan maailmassa kärsinyt, rangaistukseksi siitä, että on koskenut rakastuneen tyttärensä hentoihin jäseniin.
Maritornes otaksui varmaan, että Don Quijote ojentaisi hänelle kätensä, niinkuin hän oli pyytänyt, päätti mielessään, mitä tekisi, astui alas luukulta, meni talliin, mistä nouti Sancho Panzan aasin marhaminnan, ja palasi sitten nopeasti luukulle Don Quijoten juuri noustua seisomaan Rocinanten satulaan ulottuakseen kädellään ristikkoikkunaan, missä hän kuvitteli lemmensairaan neidon olevan. Ojentaessaan hänelle kättään hän sanoi:
— Ottakaa, kaunis neito, tämä käsi tai oikeammin tämä kaikkien maailman pahantekijöitten kuritusvitsa, ottakaa tämä käsi, sanon minä, jota ei ole koskettanut kenenkään toisen naisen käsi, ei edes hänen, joka täydellisesti vallitsee minun koko ruumistani. Minä en ojenna sitä teille suudeltavaksi, vaan sitä varten, että katselisitte sen jänteitten kudosta, sen toisiinsa liittyviä lihaksia ja sen suuria ja voimakkaita suonia, mistä kaikesta voitte päättää, millainen väkevyys täytyy olla käsivarressa, johon kuuluu sellainen käsi.
— Se kohta nähdään — sanoi Maritornes. Hän teki marhamintaan silmukan, pisti sen Don Quijoten ranteen ympärille, astui sitten alas luukulta ja sitoi marhaminnan toisen pään oikein lujasti ullakon oven salpaan. Don Quijote tunsi ranteessaan karkean nuoran ja sanoi: