Siihen ääni vaikeni, ja Clara alkoi taas nyyhkyttää. Tämä sytytti Dorotean mieleen sitäkin suuremman halun saada tietää, mikä oli syynä tuohon kauniiseen lauluun ja tuohon katkeraan itkuun, ja siksi hän jälleen kysyi, mitä Clara oli äsken aikonut hänelle sanoa. Nyt Clara painoi Doroteaa kiinteämmin poveaan vasten peläten Luscindan kuulevan, vei suunsa aivan lähellä Dorotean korvaa, niin että voi puhua kaikessa rauhassa kenenkään toisen kuulematta, ja sanoi hänelle:
— Tuo laulaja, hyvä neiti, on erään Aragonian kuningaskunnassa asuvan aatelismiehen poika. Tällä aatelismiehellä on kaksi kartanoa, hän asui hallituskaupungissa vastapäätä isäni taloa, ja vaikka isäni piti talonsa ikkunoissa talvella uutimia ja kesällä sälekaihtimia, en tiedä, miten kävikään, mutta tämä herra, joka opiskeli yliopistossa, näki minut, en tiedä, kirkossako vai muualla, ja sanalla sanoen rakastui minuun ja ilmoitti sen minulle talonsa ikkunoista niin monilla merkeillä ja kyynelillä, että minun täytyi häntä uskoa, vieläpä kiintyäkin häneen, tietämättä, mitä hän oikeastaan minusta tahtoi. Hänen tekemiinsä merkkeihin kuului sekin, että hän laski toisen kätensä toiseen siten minulle ilmoittaen haluavansa mennä naimisiin minun kanssani, ja vai olisin ollut kovin iloinen, jos niin olisi tapahtunut, e tietänyt, kenelle asian ilmoittaisin, koska olin yksin ja äidistäni orpo, ja senvuoksi jätin asian sikseen antamat hänelle muuta suosionosoitusta kuin että isäni ja hänen isänsä ollessa poissa kotoa hiukan kohotin uudinta tai sälekaihdinta ja näyttäydyin hänelle kokonaan, mikä hänestä oli niin suuri onni, että hän tuntui siitä kerrassaan menettävän järkensä. Sitten lähestyi se aika, jolloin isäni piti lähteä matkaan, ja hän sai sen tietää, mutta ei minulta, sillä enhän minä voinut sitä hänelle mitenkään ilmoittaa. Hän sairastui, luullakseni surusta, ja niin minä en saanut nähdä häntä lähtöpäivänämme sanoakseni hänelle jäähyväisiä, vaikkapa vain katseella. Mutta oltuamme sitten kaksi päivää matkalla ja saavuttuamme erääseen majataloon päivänmatkan päässä täältä minä näin hänet majapaikan portilla puettuna muulirengiksi, ja niin luontevasti, että minun olisi ollut mahdoton häntä tuntea, ellei hänen kuvansa olisi ollut niin kirkkaana sydämessäni. Minä siis tunsin hänet, ihmettelin ja iloitsin; hän katseli minua salaa ja niin, ettei häntä huomannut isäni, jolta hän aina piiloutuu pyrkiessään lähelle minua matkalla ja majapaikoissa, ja minä, joka hyvin tiedän, kuka hän on, ja samalla ajattelen, että hän minun tähteni tekee jalkaisin niin vaivalloisen matkan, olen kuolla suruun, ja katseeni kääntyy aina sinne, minne hän suuntaa askelensa. Minä en tiedä, missä tarkoituksessa hän tulee, enkä voi arvata, kuinka hän on päässyt pois isänsä luota, joka rakastaa häntä sanomattomasti, koska hänellä ei ole ketään muuta perillistä ja koska poika sen ansaitsee, kuten teidän armonne tulee huomaamaan, kun hänet näette. Voin muuten sanoa, että hän ottaa kaikki, mitä laulaa, omasta päästänsä; olen näet kuullut kerrottavan, että hänellä on erittäin hyvät tiedot ja että hän on mainio runoilija. Ja on vielä laita niinkin, että aina, kuullessani hänen laulavan, värisen kuin lankavyyhti ja pelkään, että isäni tuntee hänet ja saa tiedon meidän kiintymyksestämme. Minä en ole eläissäni sanonut hänelle sanaakaan, mutta siitä huolimatta rakastan häntä niin, etten voi elää ilman häntä. Siinä, hyvä neiti, kaikki, mitä voin sanoa tuosta laulajasta, jonka ääni on teitä niin miellyttänyt, ja huomaattehan jo pelkästä äänestä, ettei hän ole mikään muulirenki, kuten sanotte, vaan sydänten ja tilusten herra, kuten teille jo sanoin.
— Älkää virkkako enää mitään, Doña Clara, — sanoi nyt Dorotea suudellen häntä lukemattomat kerrat — älkää virkkako mitään, sanon minä, vaan odottakaa uuden päivän koittoa; minä näet toivon Jumalan avulla voivani johtaa teidän asianne sellaiselle tolalle, että se päättyy niin onnellisesti kuin sen kunniallinen alku ansaitsee.
— Ah, hyvä neiti, — sanoi Doña Clara — kuinka sen voisikaan toivoa päättyvän, kun hänen isänsä on niin ylhäinen ja rikas, etten minä hänen mielestään varmaan kelpaa hänen poikansa palvelijattareksikaan, vielä vähemmin puolisoksi? Ja missään nimessä minä en suostu menemään naimisiin isäni tietämättä. Ainoa toivoni on, että tuo nuori mies kääntyy takaisin ja jättää minut; jos en häntä näkisi, niin pitkällä matkallamme kenties lieventyisi tuska, jota nyt tunnen, vaikka minun täytyy sanoa, ettei tämä kuvittelemani keino varmaankaan minua paljoa auta. Minä en tiedä, mitä hittoa tämä on ollut tai mistä tämä rakkaus, jota häntä kohtaan tunnen, on päässyt hiipimään sydämeeni, kun olen näin nuori ja hänkin vain tuollainen poika; minä näet uskon totisesti, että olemme ihan samanikäiset, ja minä en ole vielä täyttänyt kuuttatoista, sillä isä sanoo, että minä tulen niin vanhaksi vasta Pyhän Mikaelin päivänä.
Dorotea ei voinut olla nauramatta kuullessaan, kuinka lapsellisesti
Doña Clara haasteli, ja sanoi hänelle:
— Levätkää nyt, pikku neiti, se vähän aikaa, mikä yöstä on vielä jäljellä; kun Jumala antaa meille uuden päivän, järjestämme asian, ellen minä ole aivan nolo.
Sitten he painuivat jälleen uneen, ja koko majatalossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ainoastaan emännän tytär ja hänen palvelijattarensa Maritornes olivat valveilla; he molemmat tiesivät jo, millainen hulluus Don Quijotea vaivasi ja että hän nyt istui ratsunsa selässä täysissä varuksissa majatalon edustalla pitäen vahtia, ja niin he päättivät tehdä hänelle jonkin kepposen tai ainakin kuluttaa vähän aikaa hupaisesti kuuntelemalla hänen hullutuksiaan.
Oli niin laita, ettei koko majatalossa ollut vainion puolella yhtään ikkunaa, vaan yksi ainoa ullakon luukku, josta oli tapana heittää rehua ulos. Tälle luukulle sijoittuivat molemmat neitsykäiset ja näkivät siitä, kuinka Don Quijote istui ratsullaan, peitsikorentoonsa nojaten, ja kuinka hän tavan takaa huokasi niin syvään ja tuskallisesti, että olisi luullut hänen heittävän henkensä joka huokauksella. He kuulivat myös hänen lausuvan pehmeällä, miellyttävällä ja hellällä äänellä:
— Oi minun valtiattareni, Dulcinea Tobosolainen, sinä kaiken kauneuden täydellisyys, kaiken ymmärryksen loppu ja huippu, sinä suurimman sulon sisältäjä, sinä kunniallisuuden aarreaitta ja sanalla sanoen kaiken sen hyvyyden, siveyden ja viehättäväisyyden perikuva, mitä maailmassa on! Mitä tekeekään nyt sinun armosi? Askartelevatko ehkä ajatuksesi sinun alamaisuuteesi annetussa ritarissa, joka on tahtonut syöksyä vapaaehtoisesti niin moniin vaaroihin, vain saadakseen sinua palvella? Kerro minulle hänestä, sinä kolmikasvoinen taivaanvalo![36] Sinä kenties katselet häntä nyt hänen näköpäänsä kauneutta kadehtien, kun hän, käyskellen jollakin upean palatsinsa parvella tai nojaten poveaan jonkin ulkoparvekkeen kaiteeseen, mietiskelee, miten saattaisi, siveyttään ja ylhäisyyttään loukkaamatta, viihdyttää tuskaa, jota tämä minun murheellinen sydämeni hänen tähtensä potee, millä autuudella voisi palkita kärsimyksiäni, miten lohduttaa minua, huolissani huokailevaa, ja, sanalla sanoen, miten voisi viedä minut kuolemasta elämään ja oikein palkita minun tekemäni palvelukset. Ja sinä, aurinko, joka nyt varmaan mitä kiireimmin valjastat orhejasi lähteäksesi liikkeelle anivarhain ja päästäksesi näkemään minun valtiatartani, minä rukoilen sinua tervehtimään häntä minun puolestani niin pian kuin hänet näet; mutta varo hänet nähdessäsi ja häntä tervehtiessäsi suutelemasta hänen kasvojansa, sillä siitä minä olen sinulle mustasukkaisempi kuin sinä olit sille kevytjalkaiselle kiittämättömälle,[37] jonka tähden sait niin ankarasti hikoilla ja juoksennella Tessalian tasangoilla tai Peneios-virran partailla; minä näet en oikein muista, missä sinä silloin harhailit mustasukkaisena ja rakastuneena.
Näin pitkälle Don Quijote oli ehtinyt valittis puheessaan, kun majatalonemännän tytär alkoi hänelle huhuilla ja sanoi: