— Mitä sanotkaan, lapseni? Ota huomioon, että laulajan sanotaan olevan jokin muulirenki.
— Ei hän ole mikään muulirenki, — vastasi Clara vaan hän on monien tiluksien omistaja, ja hänellä on asuinsija minun sydämessäni niin varmasti, ettei sitä häneltä koskaan oteta pois, ellei hän itse tahdo siitä luopua.
Doroteaa ihmetyttivät tytön tunnettauhkuvat sanat, sillä ne olivat hänen mielestään paljoa älykkäämmät kuin hänen nuoren ikänsä vuoksi olisi voinut edellyttää. Senvuoksi hän sanoi tytölle:
— Te puhutte niin omituisesti, neiti Clara, etten voi teitä ymmärtää; selittäkää asia paremmin ja sanokaa minulle, mitä tarkoitatte puhuessanne sydämestänne ja sen asuinsijoista sekä tuosta laulajasta, jonka ääni saa teidät niin levottomaksi. Mutta älkää sanoko mitään nyt, sillä minä en halua, teidän levottomuuttanne tyynnyttääkseni, menettää nautintoa, jonka laulajan kuunteleminen minulle tuottaa; minusta tuntuu, että hän nyt alkaa jälleen laulaa uusia säkeitä ja uutta sävelmää.
— Olkoon niin minun puolestani — vastasi Clara.
Hän peitti käsillään molemmat korvansa, jottei kuulisi laulua, ja se ihmetytti kovin Doroteaa, joka tarkasti laulua kuunnellen huomasi sen jatkuvan tällä tavalla:
Ah armas toivo parhain, sä, jonka voima vaaroissakin kesti, mi riensit ohi harhain ja omaa tietäs kuljit ikuisesti, oi kestä väsymättä, vaikk' uhkaavasti kuolo nostaa kättä.
Ei kurjaa orjaniestä voi koskaan voitonseppel kunnioittaa, ei onni kohtaa miestä, ken kohtaloaan vastustella koittaa vain joutenoloon taipuin ja velttouden hekkumahan vaipuin.
Ei väärin ole laisin, vaikk' onkin kallis rakkauden hinta, sill' aarre ainokaisin se pääll' on maan, sen hurma suloisinta, ja uskotaanhan tähän: on arvotonta, mikä maksaa vähän.
Kuin horjumaton lempi kaikk' esteet eessään voitokkaasti kohtaa, niin tahto rautaisempi mua kohti lemmen voittomaata johtaa, ja uskon viimein täältä mä taivaan löytäväni maankin päältä.