– Minä vannon Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, — virkkoi nyt Don Quijote — että teidän korkeutenne on osunut aivan oikeaan ja että tuolle syntiselle Sancholle on ilmestynyt jokin paha harhanäky, niin että hän on nähnyt sellaista, mitä olisi ollut mahdoton nähdä muuten kuin noituuden vuoksi; minä näet tiedän hyvin, kuinka kelvollinen ja viaton tuo onneton mies on, voidakseni sanoa, ettei hän kykene lausumaan väärää todistusta kenestäkään.
— Niin on asia ja sellaisena se pysyy; — virkkoi Don Fernando — ja siitä syystä, herra Don Quijote, teidän armonne tulee antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet takaisin suosionne helmaan, sicut erat in principio,[39] ennenkuin sellaiset harhanäyt saivat hänet järjiltään.
Don Quijote lupasi antaa hänelle anteeksi, ja kirkkoherra meni hakemaan
Sanchoa, joka tuli aivan nöyränä, polvistui ja pyysi herransa kättä.
Don Quijote ojensi sen hänelle ja Sanchon sitä suudeltua antoi hänelle
siunauksensa sanoen:
— Nyt sinä varmaan täysin oivallat, Sancho poikani, kuinka totta on, mitä olen sinulle jo monta kertaa sanonut, että tässä majatalossa tapahtuu kaikki noituudesta.
— Sen minä uskon, — sanoi Sancho — lukuunottamatta poukotusta, joka totisesti tapahtui aivan luonnollisella tavalla.
— Älä sitä usko; — vastasi Don Quijote — jos olisi ollut niin laita, olisin kostanut sinun puolestasi sekä silloin että nyt; mutta minä en kyennyt siihen silloin enempää kuin nytkään, enkä edes nähnyt ketään, jolle olisin kostanut kärsimäsi solvauksen.
Kaikki halusivat nyt saada tietää, mikä tuo poukotus oli ollut, ja majatalon isäntä kuvaili heille yksityiskohtaisesti Sancho Panzan lentelyn. Se nauratti kovin kaikkia, mutta olisi Sanchoa pahasti suututtanut, ellei hänen isäntänsä olisi jälleen vakuuttanut, että se oli noituutta. Sanchon yksinkertaisuus ei kuitenkaan ollut koskaan niin suuri, ettei hän olisi pitänyt selvänä ja varmana, kaikesta noituudesta vapaana tosiasiana, että häntä olivat poukottaneet ilmielävät ihmiset eivätkä mitkään uneksitut tai kuvitellut haamut, kuten hänen herransa uskoi ja vakuutti.
Oli jo kulunut kaksi päivää, jotka tämä ylhäinen seura oli viettänyt majatalossa, ja koska heistä nyt näytti olevan aika lähteä, ryhdyttiin toimenpiteisiin, jotta kirkkoherra ja parturi voisivat kuljettaa Don Quijoten kotiin, kuten halusivat, ja hankkia hänelle parannusta hulluuteensa, Dorotean ja Don Fernandon tarvitsematta vaivautua seuraamaan häntä hänen kotikyläänsä saakka jatkaen kuningatar Minomicónan vapauttamisretkeä. Nyt päätettiin sopia erään ajomiehen kanssa, joka sattui kulkemaan siitä ohi, että tämä kuljettaisi Don Quijoten kotiin härkärattaillaan seuraavaan tapaan. Valmistettiin ristikkäin yhteenliitetyistä rimoista eräänlainen häkki, joka oli niin tilava, että Don Quijote siihen mukavasti mahtui, ja sitten Don Fernando ja hänen toverinsa sekä Don Luisin palvelijat ja järjestyksenvalvojat, joihin majatalon isäntäkin kuului, kaikki peittivät kasvonsa ja pukeutuivat valhepukuun kirkkoherran määräyksen ja neuvon mukaan, mikä milläkin tavalla, niin että Don Quijote ei voinut tuntea heitä niiksi henkilöiksi, joita oli tässä linnassa nähnyt. Kun se oli tehty, he lähtivät aivan hiljaa sinne, missä hän nukkui leväten kestämistään taisteluista.
He tulivat ritarin luo, joka nukkui kaikessa rauhassa, osaamatta ollenkaan pelätä sellaista hyökkäystä, kävivät häneen lujasti käsiksi ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa niin hyvin, että hän äkkiä herättyään ei voinut hievahtaakaan eikä tehdä mitään muuta kuin ihmeissään ja hämmästyneenä katsella edessään olevia outoja naamoja. Mutta samassa hänen aina toimelias ja järjetön mielikuvituksensa sai hänet luulemaan, että kaikki nuo olennot olivat tämän noidutun linnan aaveita ja että hän itse aivan varmaan oli noiduttu, koska ei voinut liikahtaakaan puolustaakseen itseään, siis aivan täsmällisesti niin kuin oli otaksunut käyvän kirkkoherra, koko tämän juonen järjestäjä. Sancho yksin oli kaikkien läsnäolevien joukossa säilyttänyt ennallaan oman ymmärryksensä ja oman hahmonsa. Vaikka ei paljoa puuttunut, että häntäkin olisi vaivannut sama sairaus kuin hänen isäntäänsä, hän sentään tunsi, keitä nuo kummannäköisiksi puetut henkilöt olivat, mutta ei uskaltanut avata suutaan, ennenkuin saisi nähdä, kuinka tämä hänen isäntänsä yllättäminen ja vangitseminen päättyisi. Don Quijote ei hänkään virkkanut mitään, vaan odotti, mihin tämä hänen onnettomuutensa johtaisi, ja päätökseksi tuli, että häkki kannettiin luo, hänet suljettiin siihen ja rimat naulattiin kiinni niin lujasti, ettei niitä hevin voinut irroittaa.
Sitten he nostivat häkin olkapäilleen, ja heidän huoneesta lähtiessään kuului ääni, niin peloittava kuin suinkin voi saada kurkustaan lähtemään parturi, ei aasinsatulan omistaja, vaan toinen. Se lausui: