— Mitä voikaan olla huonosti missään kylässä tai missään maailman kaupungissa, niin että siitä voisi minulle koitua vahinkoa, sinä lurjus?
— Jos teidän armonne suuttuu, — vastasi Sancho — niin minä vaikenen ja jätän sanomatta, mitä olen velvollinen ilmoittamaan uskollisena aseenkantajana ja mitä jokaisen hyvän palvelijan tulee herralleen ilmoittaa.
— Sano mitä mielit, — virkkoi Don Quijote — kunhan vain sanojesi tarkoituksena ei ole minun peloittaminen; jos itse pelkäät, voit toimia niinkuin oma luontosi käskee, mutta minä, joka en pelkoa tunne, noudatan toiminnassani oman olemukseni lakeja.
— Jumala minua armahtakoon, en minä sitä tarkoita, — vastasi Sancho — vaan minusta näyttää aivan varmalta, että tämä rouva, joka sanoo olevansa Micomicónin suuren valtakunnan kuningatar, ei ole se enempää kuin oma äitini; jos näet hän olisi, mikä sanoo olevansa, ei hän suinkaan olisi vähän väliä nokitusten erään tähän seuraan kuuluvan herran kanssa, kun vain toiset eivät satu katsomaan ja silmä suinkin välttyy.
Dorotea punastui kuullessaan, mitä Sancho sanoi, sillä totta oli, että hänen puolisonsa Don Fernando oli muutamia kertoja toisten huomaamatta huulillaan nauttinut hiukan sitä palkkaa, jonka hänen rakkautensa ansaitsi (Sancho oli sen nähnyt, ja hänestä tuntui, että sellainen vapaa käytös sopi paremmin jollekin ilonaiselle kuin niin suuren valtakunnan kuningattarelle); mutta hän ei voinut eikä tahtonut vastata Sancholle mitään, vaan antoi hänen jatkaa juttuaan. Sancho sanoi:
— Armollinen herra, minä sanon tämän vain varoitukseksi; jos näet meidän kuljettuamme teitä ja polkuja ja vietettyämme huonoja öitä ja vielä huonompia päiviä hän, joka nyt nauttii elämästään tässä majatalossa, tulee riistämään meiltä vaivojemme hedelmän, ei kannata kiirehtiä satuloimaan Rocinantea, kuormittamaan aasia ja valjastamaan ratsua, vaan silloin on parempi jäädä paikoillemme, ja kehrätköön narttu, joka on kehräämään pantu; me käymme aterialle.
Herra varjelkoon, kuinka hirmuisesti Don Quijote suuttui kuullessaan aseenkantajansa sopimattomat sanat. Hän vihastui niin, että puhkesi puhumaan vapisevalla äänellä ja änkyttävin kielin, silmien tuiskiessa tulta.
— Voi sinä halpamainen lurjus, sinä järjetön, katala ja typerä hölmö, sinä julkea, suurisuinen, häpeämätön panettelija ja solvaaja! Uskallatko lausua sellaisia sanoja minun ja näitten korkea-arvoisten naisten läsnäollessa ja rohkenetko päästää hulluun mieleesi sellaisia häpeällisiä ja hävyttömiä ajatuksia? Mene pois minun näkyvistäni, sinä luonnon epäsikiö, sinä valhesäkki, sinä petoksen varastohuone, sinä konnuuden kuilu, sinä ilkeyksien keksijä, typeryyksien levittäjä, sen kunnioituksen vihollinen, jota kuninkaallisille henkilöille on osoitettava! Mene tiehesi äläkä tule enää minun silmieni eteen, ellet mieli kokea minun vihaani!
Niin sanoessaan hän rypisti otsaansa, pullisti poskiaan, katsahteli puolelle ja toiselle ja polki maata oikealla jalallaan, siten ilmaisten mielessään kiehuvaa vihaa. Kuultuaan nuo sanat ja nähtyään herransa vimmastuneet eleet Sancho säikähti ja oli niin peloissaan, että olisi mielellään nähnyt maan heti avautuvan jalkojensa alla ja nielaisevan hänet, eikä tietänyt muuta keinoa kuin kääntyä ja lähteä pois vihastuneen herransa näkyvistä. Mutta älykäs Dorotea, joka jo hyvin tunsi Don Quijoten mielenlaadun, sanoi hänelle häntä lepytellen:
— Älkää närkästykö, herra Murheellisen hahmon ritari, niistä typeryyksistä, joita kelpo aseenkantajanne lausui, sillä voihan olla, ettei hän lausunut niitä aiheettomasti, ja ottaen huomioon hänen hyvän ymmärryksensä ja kristillisen omantuntonsa ei myöskään voi epäillä hänen sanovan väärää todistusta kenestäkään, joten on aivan epäilemättä uskottavaa, että tämän linnan ollessa aivan täynnä noituutta, kuten te, herra ritari, itse sanotte, voisi olla mahdollista, tarkoitan, että Sancho on sellaisen pirullisen vaikutuksen alaisena nähnyt, mitä sanoo nähneensä ja mikä niin ankarasti loukkaa minun kunniaani.