Don Quijoten niin puhuessa kirkkoherra koki vakuuttaa järjestyksenvalvojille, että Don Quijote oli järjiltään, kuten he voivat nähdä hänen teoistaan ja sanoistaan, ja ettei heillä ollut aihetta ryhtyä asiassa enempiin toimenpiteisiin, koska heidän, jos vangitsisivatkin tämän hullun ja veisivät mukanaan, kuitenkin olisi aivan pian pakko päästää hänet irti. Siihen vastasi se mies, jolla oli vangitsemismääräys, ettei ollut hänen asiansa arvostella, oliko Don Quijote hullu, vaan tehdä mitä hänen esimiehensä oli käskenyt; kun hänet vain olisi vangittu, saisivat päästää hänet irti vaikka kolmesataa kertaa.
— Tällä kertaa — sanoi kirkkoherra — ette kumminkaan taida saada häntä mukaanne, eikä hän suostu lähtemään, mikäli minä asiaa ymmärrän.
Kirkkoherra osasi puhua heille niin vakuuttavasti, ja Don Quijote osasi tehdä niin paljon hullutuksia, että järjestyksenvalvojat olisivat olleet hullumpia kuin hän, elleivät olisi ymmärtäneet, mikä Don Quijotea vaivasi. He siis katsoivat parhaaksi tyyntyä, vieläpä käydä välittäjiksi rauhaa solmittaessa parturin ja Sancho Panzan välille, jotka yhä aivan kiukkuisesti jatkoivat kiistaansa. Vihdoin he oikeudenpalvelijoina saivat sovinnon syntymään ja ratkaisivat asian erotuomareina sillä tavalla, että kumpikin puoli oli, ellei aivan tyytyväinen, niin ainakin jossakin määrin tyydytetty; he näet vaihtoivat satuloita, mutta ei valjasvöitä eikä päitsiä. Mambrinon kypäriin nähden asia järjestyi siten, että kirkkoherra maksoi salaa ja Don Quijoten tietämättä parturinvadista kahdeksan reaalia, ja parturi antoi hänelle siitä kuitin luvaten olla esittämättä mitään enempiä vaatimuksia nyt ja milloinkaan, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen. Kun siis oli saatu taukoamaan nämä kaksi kiistaa, jotka olivat tärkeimmät ja pahimmat, oli vielä saatava aikaan, että Don Luisin palvelijat suostuisivat siihen, että kolme heistä palaisi kotiin ja yksi lähtisi seuraamaan isäntäänsä, minne Don Fernando aikoi hänet viedä; ja suopea kohtalo ja parempi onni, joka nyt oli alkanut taittaa peistä ja kumota vaikeuksia majatalossa oleskelevien rakastavaisten ja urhoollisten hyväksi, suvaitsi saattaa asian päätökseen ja onnelliseen loppuun, sillä palvelijat tyytyivät kaikin puolin Don Luisin tahtoon. Siitä Doña Clara ilahtui niin, että jokaisen, joka silloin katseli hänen kasvojansa, täytyi havaita hänen sielunsa riemu. Zoraida tosin ei ollut oikein ymmärtänyt kaikkia näkemiään tapahtumia, mutta hän painui murheelliseksi ja taas ilahtui aina, sen mukaan, millaisia ilmeitä näki toisten kasvoissa, varsinkin espanjalaisena kasvoissa, joihin hän alinomaa suuntasi katseensa kiintyneenä häneen koko sielullaan. Majatalon isäntä, jolta ei ollut jäänyt havaitsematta kirkkoherran parturille antama lahja ja korvaus, vaati nyt maksua Don Quijoten oleskelusta sekä tärvellyistä nahkaleileistään ja maahan vuodatetusta viinistä, vannoen, ettei Rocinante eikä Sanchon aasi pääsisi lähtemään majatalosta, ennenkuin hänen saatavansa oli maksettu viimeistä ropoa myöten. Kirkkoherra kuitenkin järjesti asian, ja Don Fernando maksoi laskun, vaikka ylituomari tarjoutui hänkin varsin mielellään sen suorittamaan; ja nyt olivat kaikki rauhallisia ja tyytyväisiä, niin ettei majatalo enää näyttänyt Agramanten eripuraiselta leiriltä, kuten Don Quijote oli sanonut, vaan siinä vallitsi sellainen rauha ja tyyneys kuin Rooman valtakunnassa keisari Augustuksen ajalla. Ja yleinen mielipide oli, että kaikesta tästä saatiin kiittää herra kirkkoherran erinomaista hyväntahtoisuutta ja suurta kaunopuheisuutta sekä Don Fernandon verratonta auliutta.
Kun Don Quijote nyt huomasi olevansa vapaa kaikista näistä kiistoista, joihin hänen aseenkantajansa ja hän itse olivat joutuneet, näytti hänestä sopivalta lähteä jatkamaan aloittamaansa matkaa ja saattaa päätökseen se suuri seikkailu, johon hän oli kutsuttu ja valittu. Niin hän meni päättävästi Dorotean luo ja polvistui hänen eteensä, mutta tämä ei sallinut hänen puhua sanaakaan, ellei hän noussut. Don Quijote totteli, nousi seisomaan ja sanoi:
— On aivan yleinen sananparsi, kaunis rouva, että uutteruus voittaa kovan onnen, ja usein kokemus on tärkeissä seikoissa osoittanut, että asianajajan into vie hyvään päätökseen epäilyttävänkin jutun; mutta tämä totuus ei ilmene missään selvempänä kuin sodan askareissa, missä voidaan nopeasti ja reippaasti toimien ehkäistä vihollisen aikeet ja saavuttaa voitto, ennenkuin vastustaja ehtii varustautua puolustautumaan. Minä sanon tämän kaikki, korkea ja kallis valtiatar, koska minusta tuntuu, ettei viipymisemme tässä linnassa enää meitä ollenkaan hyödytä, vaan voi koitua meille suureksi vahingoksi, kuten varmaan saamme nähdä jonakin kauniina päivänä. Sillä kukapa tietää, eikö teidän vihoiksenne, jättiläinen, ole jo nyt saanut salaisten ja uutterain vakoilijain avulla tietää, että minä olen matkalla häntä tuhoamaan, ja eikö hän, kun aika ja tilaisuus sallii, vetäydy jonkin linnan tai linnoituksen suojaan, jota on mahdoton valloittaa ja jota vastaan minun innokkaat yritykseni ja väsymättömän käsivarteni voima ovat tehottomat? Ehkäiskäämme siis, valtiattareni, kuten jo sanoin, omalla toiminnallamme hänen suunnitelmansa ja lähtekäämme heti matkaan luottaen hyvään onneemme, sillä teidän korkeuttanne ei estä toivomaanne onnea saavuttamasta mikään muu kuin se, etten ole vielä päässyt kohtaamaan teidän vihamiestänne.
Don Quijote vaikeni, ei virkkanut enää mitään, vaan jäi varsin rauhallisesti odottamaan kauniin prinsessan vastausta. Tämä vastasikin hänelle ylhäiseen tapaan ja sovittaen esityksensä Don Quijoten tyyliin, näin sanoen:
— Minä kiitän teitä, herra ritari, osoittamastanne halusta auttaa minua suurissa vaikeuksissani, mikä sopii ritarille, joka tunnustaa velvollisuudekseen ja kutsumuksekseen auttaa orpoja ja hädänalaisia, ja suokoon taivas, että toivomuksemme, teidän ja minun, täyttyy, jotta saatte nähdä maailmassa olevan kiitollisia naisia. Mitä lähtööni tulee, tapahtukoon se nyt heti, sillä minä en tahdo mitään muuta kuin mitä te tahdotte. Määrätkää minuun nähden aivan oman tahtonne ja mielihalunne mukaan, sillä nainen, joka on kerran jättänyt teidän tehtäväksenne itsensä suojelemisen ja uskonut teidän toimeksenne valtakuntansa takaisin valloittamisen, ei suinkaan halua vastustaa, mitä teidän viisautenne määrää.
— Jumalan nimeen siis — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita, että ylhäinen nainen alentuu minun edessäni, en tahdo jättää käyttämättä tilaisuutta koroittaa hänet ja saattaa hänet hänen perimälleen valtaistuimelle. Tapahtukoon siis lähtö mitä pikimmin, sillä minua yllyttää toivomustani toteuttamaan ja matkaan lähtemään vanha sananparsi, että viivyttelyssä piilee vaara, ja koska taivas ei ole luonut eikä kadotus koskaan nähnyt ketään, joka voisi minua säikyttää tai peloittaa, niin satuloi sinä, Sancho, Rocinante, valjasta oma aasisi ja kuningattaren ratsu, sanokaamme jäähyväiset linnan herralle sekä tälle herrasväelle ja lähtekäämme tästä nyt heti.
Sancho, joka oli ollut tätä kaikkea kuulemassa, pudisti päätään ja sanoi:
— Armollinen herra, armollinen herra, kyläpahasessa ovat asiat hullummin kuin miltä kuuluu; olkoon se sanottu tahtomatta loukata kunniallisia naisia!