Järjestyksenvalvojat, jotka eivät ymmärtäneet Don Quijoten puhetta ja olivat joutuneet Don Fernandon, Cardenion ja hänen kumppaneittensa pahoinpitelemiksi, eivät tahtoneet tyyntyä; parturi sitävastoin rauhoittui, sillä hän oli tappelussa tärvellyt partansa ja aasinsatulan; Sancho totteli isäntänsä pienintäkin käskyä, niinkuin kelpo palvelijan tulee; Don Luisin neljä palvelijaa olivat hekin rauhallisia, koska näkivät, ettei koko meteli ollenkaan heitä koskenut; majatalon isäntä yksin yhä vaati, että oli kuritettava tuota hävytöntä hullua, joka lakkaamatta sai aikaan epäjärjestystä hänen majatalossaan. Vihdoin meteli tyyntyi siksi kerraksi, ja Don Quijoten mielikuvituksessa jäi aasinsatula hevosensatulaksi, parturinvati kypäriksi ja majatalo linnaksi hamaan tuomiopäivään saakka.

Kun siis nyt ylituomarin ja kirkkoherran kehoituksesta kaikki olivat tyyntyneet ja päässeet sovintoon, alkoivat Don Luisin palvelijat taas vaatimalla vaatia häntä lähtemään heidän mukanaan, ja hänen neuvotellessaan heidän kanssaan ylituomari keskusteli Don Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran kanssa, mitä pitäisi näin ollen tehdä, kertoen heille koko asian ja mitä Don Luis oli hänelle sanonut. Vihdoin päätettiin, että Don Fernando sanoisi Don Luisin palvelijoille, kuka hän oli, ja ilmoittaisi haluavansa viedä Don Luisin mukanaan Andalusiaan, missä hänen veljensä markiisi ottaisi Don Luisin vastaan niin kohteliaasti kuin hänen arvonsa edellytti; Don Luisin aikeista näet kävi selvästi ilmi, ettei hän nyt suostunut palaamaan isänsä silmien eteen, vaikka hänet hakattaisiin kappaleiksi. Kun siis palvelijat olivat saaneet tietää, kuinka ylhäinen mies oli Don Fernando ja millaiset Don Luisin aikeet olivat, he sopivat keskenään siitä, että kolme heistä palaisi kotiin kertoma isännälle, mitä oli tapahtunut, ja neljäs jäisi palvelemaan Don Luisia ja pysyisi hänen luonaan, kunnes toiset tulisivat häntä hakemaan tai saataisiin kuulla, mitä hänen isänsä käski tehdä. Tällä tavalla arvovaltainen Agramante ja viisas kuningas Sobrino saivat riidan ja metelin tyyntymään. Mutta huomattuaan joutuneensa häviölle ja häpeään ja nähdessään, kuinka huonon sadon oli saanut siitä, että oli yllyttänyt kaikki nämä ihmiset sellaiseen sekamelskaan ja hämmennykseen, kaiken sovun vihollinen ja rauhan alinomainen häiritsijä päätti yrittää vielä kerran, kiihtämällä uusia riitoja ja uutta levottomuutta.

Seikka näet oli se, että järjestyksenvalvojat tosin tyyntyivät huomattuaan, kuinka ylhäistä väkeä olivat ne henkilöt, joiden kanssa he olivat tapelleet, ja vetäytyivät pois taistelun melskeestä, koska arvasivat, että joutuisivat siinä häviölle, kävi miten kävi; mutta eräs heistä, se, jota oli piessyt ja jaloillaan pehmittänyt Don Fernando, sattui muistamaan, että hänen matkassaan olevien vangitsemismääräysten joukossa, jotka koskivat erinäisiä rikoksentekijöitä, oli eräs Don Quijotea koskeva; Pyhä Veljeskunta näet oli käskenyt vangita hänet siitä syystä, että hän oli päästänyt vapaiksi kaleerivangit, joten Sanchon pelko nyt osoittautui varsin oikeaksi. Tuon muistettuaan hän tahtoi saada varmuuden siitä, sopivatko mainitut tuntomerkit Don Quijoteen, otti povestaan pergamentin, löysi etsimänsä määräyksen ja alkoi lukea sitä varsin hitaasti; hän näet ei ollut mikään taitava lukija. Sanan luettuaan hän aina suuntasi katseensa Don Quijoteen, vertasi vangitsemismääräyksessä olevia tuntomerkkejä Don Quijoten purreisiin ja havaitsi hänet aivan epäilemättä siksi mieheksi, jota määräys koski. Saatuaan siitä varmuuden hän kääri pergamenttinsa kokoon, otti vangitsemismääräyksen vasempaan käteensä, tarttui oikealla Don Quijoten kaulukseen niin lujasti, että tämä tuskin voi hengittää, ja lausui raikuvalla äänellä:

— Auttakaa Pyhää Veljeskuntaa! Ja jos tahdotte nähdä, että minulla on oikeus sitä vaatia, lukekaa tämä vangitsemismääräys, jossa käsketään ottaa kiinni tämä maantierosvo.

Kirkkoherra otti vangitsemismääräyksen ja näki siitä, että järjestyksenvalvoja puhui totta ja että tuntomerkit hyvin sopivat Don Quijoteen; mutta tämä, huomatessaan joutuneensa sellaisen kehnon moukan pahoinpideltäväksi kerrassaan raivostui, ihan luita ja ytimiä myöten, tarttui kaikin voimin molemmilla käsillään järjestyksenvalvojan kurkkuun, ja tämä olisi varmaan heittänyt henkensä, ennenkuin Don Quijote olisi irroittanut käsiään, elleivät hänen kumppaninsa olisi tulleet avuksi. Majatalon isäntä, jonka välttämättä täytyi auttaa virkaveljiänsä, riensi heti häntä puolustamaan. Nähdessään miehensä jälleen taistelun temmellyksessä emäntä koroitti taas äänensä, ja siihen yhtyivät heti Maritornes ja emännän tytär rukoillen taivasta ja läsnäolijoita auttamaan. Nähdessään, mitä tapahtui, Sancho sanoi:

— Jumaliste, on ihan totta, mitä isäntäni sanoo tämän linnan noituudesta, sillä eihän täällä saa elää hetkeäkään rauhassa!

Don Fernando erotti järjestyksenvalvojan ja Don Quijoten, ja molemmat olivat iloissaan, kun hän irroitti heidän kätensä, jotka pitelivät kiinni toisen nutun kauluksesta ja toisen kurkusta lujin ottein; mutta järjestyksenvalvojat eivät sittenkään lakanneet vaatimasta vankiaan ja kehottamasta toisia heitä auttamaan ja luovuttamaan miehen sidottuna ilman ehtoja heidän haltuunsa, koska olivat velvolliset siten palvelemaan kuningasta ja Pyhää Veljeskuntaa, jonka puolesta he jälleen anoivat apua ja tukea saadakseen vangituksi tuon ryövärin, sissin ja maantierosvon. Tuon kuultuaan Don Quijote nauroi ja sanoi aivan tyynesti:

— Käy päin, sinä typerä ja alhainen väki! Kutsutteko maantierosvoksi häntä, joka vapauttaa kahlehdittuja, päästää irti sidottuja, tulee onnettomien avuksi, nostaa langenneita ja auttaa oikeuksiinsa sorronalaisia? Sinä roskaväki, alhaisen ja kehnon ymmärryksenne vuoksi te ansaitsette, ettei taivas teille ilmaise vaeltavaan ritaristoon sisältyvää korkeata arvoa eikä salli teidän oivaltaa, kuinka suureen syntiin ja tietämättömyyteen teette itsenne vikapäiksi, kun ette syvästi kunnioita kenen hyvänsä vaeltavan ritarin pelkkää varjoa ja sitä enemmän häntä itseään, kun hän on läsnä! Tulkaa tänne, te kiertelevät roistot, jotka ette ole mitään järjestyksenvalvojia, vaan oikeita maantierosvoja Pyhän Veljeskunnan luvalla, ja sanokaa minulle, kuka oli se hölmö, joka allekirjoitti minunlaistani ritaria koskevan vangitsemismääräyksen? Kuka oli se, joka ei tietänyt, etteivät vaeltavat ritarit ole minkään tuomioistuimen alaisia, vaan että miekka on heidän lakinsa, miehuus heidän oikeutensa ja heidän oma tahtonsa heidän ohjenuoransa? Kuka oli se mielenvikainen, kysyn vieläkin, joka ei tietänyt, ettei ole olemassa mitään aateliskirjaa, joka antaa haltialleen niin paljon etu- ja erioikeuksia kuin vaeltava ritari niitä saa sinä päivänä, jona hänet lyödään ritariksi ja hän antautuu suorittamaan ankaraa ritaritointansa? Kuka vaeltava ritari on milloinkaan maksanut manttaaliveroa, kauppaveroa, morsiusveroa, kuninkaanveroa, tie- tai siltamaksuja? Onko yksikään räätäli ottanut häneltä maksua hänelle valmistamistaan vaatteista? Onko kukaan linnanherra, saatuaan hänet linnaansa vieraaksi vaatinut häntä maksamaan, mitä hän on siellä nauttinut? Eivätkö kaikki kuninkaat ole kutsuneet häntä pöytäänsä? Eikö joka ainoa neito ole häneen rakastunut ja antautunut kokonaan hänen tahtonsa ja mielihalunsa alaiseksi? Ja vielä viimeiseksi: milloin on maailmassa ollut, missä on tai tulee olemaan sellainen vaeltava ritari, joka ei ole kyllin miehuullinen antaakseen yksinään neljäsataa selkäsaunaa neljällesadalle tuollaiselle maankiertäjälle, jotka asettuvat hänen tielleen?

Kuudesviidettä luku,

jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.