— Saattaisihan se yhtä hyvin olla aasintamman satula — sanoi kirkkoherra.
— Se on samantekevää, — sanoi palvelija — sillä eihän asia siitä riipu, vaan siitä, onko se vai ei aasinsatula, kuten armolliset herrat väittävät.
Tämän kuuli eräs äsken saapunut järjestyksenvalvoja, joka oli ollut koko kiistan ja väittelyn todistajana. Hän sanoi harmistuneena ja vihoissaan:
— Se on aasinsatula niin totisesti kuin minun isäni, ja se, joka muuta väittää tai on väittänyt, on varmaan päissään kuin käki.
— Te valehtelette kuin kehno lurjus — vastasi Don Quijote.
Hän kohotti peitsikorentonsa, jota ei koskaan laskenut kädestään, ja suuntasi miehen kalloon sellaisen iskun, että tämä olisi varmaan kaatunut maahan, ellei olisi ehtinyt väistää. Peitsi särkyi kappaleiksi iskiessään maahan, ja toiset järjestyksenvalvojat, nähdessään niin pahoin pideltävän toveriaan, koroittivat äänensä pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa.
Majatalon isäntä, joka kuului tähän veljeskuntaan, lähti heti noutamaan sauvaansa ja miekkaansa ja liittyi tovereihinsa. Don Luisin palvelijat piirittivät herransa, jottei hän pääsisi pakenemaan hälinän kestäessä; parturi, joka huomasi koko talon olevan mullin mallin, tarttui jälleen aasinsa satulaan, ja samoin teki Sancho, Don Quijote tarttui miekkaansa ja hyökkäsi järjestyksenvalvojain kimppuun, Don Luis huusi palvelijoilleen kehoittaen heitä jättämään hänet ja auttamaan Don Quijotea sekä Cardenioa ja Don Fernandoa, jotka molemmat olivat Don Quijoten puolella, kirkkoherra huusi, majatalon emäntä kiljui, hänen tyttärensä päästi valitushuutoja, Maritornes itki, Dorotea oli peloissaan, Luscinda jännityksen vallassa, ja Doña Clara oli pyörtynyt. Parturi kuritti Sanchoa, Sancho pieksi parturia, Don Luis, jonka käsivarteen eräs hänen palvelijansa oli uskaltanut tarttua, jottei hän lähtisi pakoon, löi miestä kasvoihin, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ylituomari asettui Don Luisin puolelle, Don Fernando oli saanut alleen erään järjestyksenvalvojan ja mittaili jaloillaan hänen ruumistaan mielin määrin, majatalon isäntä huusi taas entistä kovemmin pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa, ja niin oli koko majatalo täynnä itkua, huutoja, kiljahduksia, sekamelskaa, pelkoa, vapistusta, tuskaa, miekaniskuja, korvapuusteja, lyöntejä, potkuja ja verenvuodatusta. Ja keskellä tätä sekasortoa, meteliä ja häiriötä sukelsi Don Quijoten mieleen eräs vanha muisto: hän huomasi yhtäkkiä joutuneensa Agramanten leiriin ja huusi äänellä, joka kuului majatalon joka loukkoon:
— Hillitkää itsenne kaikki, pistäkää miekkanne tuppeen, tyyntykää, kuunnelkaa minua, jos haluatte jäädä henkiin.
Tuon äänekkään huudon kuullessaan kaikki lakkasivat tappelemasta, ja hän jatkoi:
— Enkö jo sanonut teille, hyvät herrat, että tämä linna on noiduttu ja että siinä varmaan asuu legio perkeleitä? Sen vakuudeksi saatte nyt nähdä omin silmin, kuinka Agramanten leirin[38] eripuraisuus on siirtynyt tänne meidän keskuuteemme. Katsokaa, kuinka tuossa taistellaan miekasta, tässä hevosesta, tuolla kotkasta, täällä kypäristä, ja niin me kaikki taistelemme ollenkaan ymmärtämättä toisiamme. Tulkaa siis, armollinen herra ylituomari ja armollinen herra kirkkoherra; toinen teistä olkoon kuningas Agramante ja toinen kuningas Sobrino, ja rakentakaa te rauha meidän keskuuteemme, sillä onhan Jumalan kaikkivaltiaan nimessä suuri häpeä, että näin monet ylhäiset henkilöt kuin me tässä surmaavat toisiaan niin mitättömien seikkojen vuoksi.