Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— En minä tiedä, mitä siitä arvelisin, — vastasi Sancho — sillä en ole lukenut vaeltavaa kirjallisuutta niin paljon kuin teidän armonne; mutta uskallan kumminkin vakuuttaa ja vannoa, etteivät nämä täällä liikkuvat haamut ole aivan oikeata väkeä.

— Oikeata väkeä? Hyvä isä! — virkkoi Don Quijote. — Kuinka ne voisivat olla oikeata väkeä, kun ovat kaikki pelkkiä piruja, jotka ovat paneutuneet aaveruumiiseen tullakseen tätä tekemään ja saattamaan minua tähän tilaan? Jos tahdot nähdä, että on niin laita, kosketa niitä ja tunnustele niitä, niin tulet huomaamaan, että niiden ruumis on pelkkää ilmaa ja vain näennäisesti olemassa.

— Jumaliste, armollinen herra, — virkkoi Sancho — minä olen jo niitä koskettanut, ja tuo piru, joka tuossa niin touhuissaan hyörii, on oikein turpea äijä ja muutenkin aivan toisenlainen kuin olen kuullut pirujen olevan; väitetään näet, että ne kaikki haisevat tulikiveltä ja muulta pahalta, mutta tämä tuoksahtaa ambralta puolen peninkulman päähän.

Sancho tarkoitti Don Fernandoa, joka hienona herrana varmaan tuoksui niinkuin Sancho oli sanonut.

— Älä sitä ihmettele, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, että pirut ovat hyvin ovelia ja että he, vaikka heillä on hajuja mukanaan, eivät itse haise miltään, koska ovat henkiä, ja jos haisevat, eivät voi haista miltään hyvältä, vaan pahalta ja inhoittavalta. Ja syy siihen on tämä: koska he, missä liikkuvatkin, aina kuljettavat helvettiä mukanaan eivätkä voi saada minkäänlaista lievitystä tuskiinsa, ja koska hyvä tuoksu on ilahduttavaa ja miellyttävää, niin he eivät mitenkään voi tuoksua hyvältä; ja jos sinusta tuntuu, että mainitsemasi pahahenki tuoksuu ambralta, niin joko sinä erehdyt tai hän yrittää sinua pettää järjestämällä asiat niin, ettet sinä voi pitää häntä pahanahenkenä.

Näin keskustelivat isäntä ja palvelija; mutta Don Fernando ja Cardenio pelkäsivät, että Sancho saisi täyden selon heidän juonestaan, koska hän jo nyt vainusi siitä yhtä ja toista, päättivät senvuoksi kiirehtiä lähtöä, kutsuivat syrjään majatalon isännän ja käskivät hänen satuloida Rocinanten ja valjastaa Sanchon aasin; ja isäntä teki mitä kiiruimmin työtä käskettyä. Kirkkoherra oli sillävälin sopinut järjestyksenvalvojien kanssa, että he saattaisivat Don Quijoten kotiin saaden palkaksi määrätyn päivärahan. Cardenio ripusti Rocinanten satulankaareen toiselle puolen kilven, toiselle parranajovadin, antoi Sancholle merkin nousta aasinsa selkään ja tarttua Rocinanten ohjaksiin sekä sijoitti rattaitten kummallekin puolelle järjestyksenvalvojan pyssyineen. Rattaat eivät kumminkaan olleet vielä lähteneet liikkeelle, kun majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes tulivat sanomaan Don Quijotelle jäähyväisiä ollen katkerasti itkevinään hänen onnettomuuttaan. Don Quijote lausui heille:

— Älkää itkekö, hyvät arvoisat naiset; kaikkia näitä onnettomuuksia joutuvat välttämättä kokemaan ne, jotka harjoittavat minun harjoittamaani tointa, ja minä en suinkaan pitäisi itseäni suurimaineisena vaeltavana ritarina, elleivät nämä kovat kohtalot olisi tulleet minun osakseni; tällaista näet ei satu milloinkaan vähäpätöisille ja vähämaineisille ritareille, sillä kukaan maailmassa ei muista heitä; mutta urhoollisia muistetaan: on paljon sellaisia ruhtinaita ja monia muita ritareita, jotka kadehtivat heidän miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja yrittävät huonoilla keinoilla tuhota hyviä ihmisiä. Mutta hyve on sittenkin niin voimallinen, että se aivan yksinään, huolimatta kaikesta siitä velhoudesta, johon oli perehtynyt sen ensimmäinen keksijä Zoroaster, suoriutuu voittajana kaikista vaaroista ja levittää valoaan maailmaan niinkuin aurinko sitä levittää taivaalle. Suokaa minulle anteeksi, ihanat naiset, jos olen epähuomiossa tullut tuottaneeksi teille jotakin ikävyyttä (tahtoen ja tietäen en ole sitä tuottanut koskaan kenellekään), ja rukoilkaa Jumalaa vapauttamaan minut tästä vankeudesta, johon joku ilkeämielinen noita on minut saattanut; jos pääsen siitä vapaaksi, niin muististani ei häivy se suosio, jota olette tässä linnassa minulle osoittaneet, vaan minä tulen siitä kiittämään, sitä korvaamaan ja palkitsemaan ansion mukaan.

Linnan rouvien näin seurustellessa Don Quijoten kanssa kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Fernandolle ja hänen kumppaneilleen, kapteenille ja hänen veljelleen sekä naisille, jotka olivat varsin tyytyväisiä, erittäinkin Dorotea ja Luscinda. Kaikki syleilivät toisiaan ja lupasivat antaa toisilleen tietoa kohtaloistaan. Don Fernando ilmoitti kirkkoherralle, minne hänen piti kirjoittaa antaen tietoa, kuinka Don Quijote alkoi voida, vakuutti, ettei mikään voinut hänestä olla mieleisempää kuin sellaisten tietojen saaminen, ja lupasi itse kirjoittaa kirkkoherralle kaikesta, minkä arvasi häntä huvittavan, omasta naimisiinmenostaan ja Zoraidan kasteesta, Don Luisin asian kehittymisestä ja Luscindan palaamisesta kotiinsa. Kirkkoherra lupasi täyttää kaikki pyynnöt täsmällisesti. He syleilivät toisiaan vielä kerran ja lausuivat jälleen ystävällisiä vakuutuksiaan. Kirkkoherran luo tuli majatalon isäntä, toi hänelle joitakin papereita, jotka sanoi löytäneensä sen matkalaukun sivutaskusta, missä oli ollut Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta, ja kehoitti kirkkoherraa ottamaan ne kaikki, koska matkalaukun omistaja ei ollut palannut sitä hakemaan; hän ei niistä välittänyt, kun ei osannut lukea. Kirkkoherra kiitti häntä, selaili heti papereita ja huomasi, että alkuun oli kirjoitettu: Kertomus Rinconetesta ja Cortadillosta,[41] mistä hän arvasi, että se oli jokin kertomus, ja muistaessaan, että kertomus mielettömästä uteliaisuudesta oli ollut hyvä, hän otaksui tämänkin samanlaiseksi, koska ne saattoivat olla saman tekijän tuotteita, ja otti ne haltuunsa lukeakseen ne, kun saisi siihen tilaisuutta.

Hän nousi nyt ratsunsa selkään, ja samoin teki hänen ystävänsä parturi. Kummallakin oli kasvoillaan naamio, jottei Don Quijote heitä heti tuntisi, ja niin he lähtivät ratsastamaan rattaitten jäljessä. He olivat järjestyneet seuraavalla tavalla: edellä kulkivat rattaat, joita ajoi niiden omistaja, kummallakin puolella ratsasti, kuten sanottu, järjestyksenvalvoja pyssyineen, sitten tuli Sancho Panza aasillaan taluttaen Rocinantea suitsista, ja kaikkein viimeisinä tulivat kirkkoherra ja parturi ratsastaen voimakkailla muuleillaan, kasvot peitettyinä, kuten jo mainittiin, vakavina ja arvokkaina ja noudattaen härkien hidasta astuntaa. Don Quijote istui häkissään, kädet sidottuina ja jalat suorina, nojaten rimaristikkoon niin hiljaisena ja kärsivällisenä kuin ei olisi ollutkaan elävä ihminen, vaan kivipatsas. Niin he matkasivat hitaasti ja hiljaisina noin kaksi peninkulmaa ja saapuivat sitten erääseen laaksoon, missä häränajajan mielestä oli sopiva paikka levätä ja päästää härät laitumelle, mutta hänen mainittuaan asiasta kirkkoherralle parturi arveli, että oli parempi mennä hiukan kauemmaksi, sillä hän tiesi erään lähellä näkyvän kukkulan takana olevan toisen laakson, paljon ruohokkaamman ja kaikin puolin paremman kuin se, johon nyt aiottiin pysähtyä. Parturin ehdotukseen suostuttiin, ja niin lähdettiin taas jatkamaan matkaa.

Samassa kirkkoherra kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi, että heidän jäljessään tuli kuusi tai seitsemän ryhdikästä ja upea-asuista ratsumiestä, jotka pian heidät saavuttivat, koska eivät kulkeneet härkien velttoon ja rauhalliseen tahtiin, vaan niinkuin ainakin miehet, jotka ratsastivat tuomioherran muuleilla ja toivoivat pian ehtivänsä päivällislevolle majataloon, joka näkyi tuskin penikulman päässä sieltä. Kiireesti kulkevat saapuivat kohta hitaasti vaeltavien luo, ja molemmin puolin tervehdittiin kohteliaasti. Nähdessään hyvin järjestetyn kulkueen, rattaat, järjestyksenvalvojat, Sanchon, Rocinanten, kirkkoherran ja parturin sekä vielä häkkiin suljetun ja sidotun Don Quijoten, eräs tulijoista, joka sanalla sanoen oli Toledon tuomioherra ja toisten hänen kanssaan matkustavien isäntä, ei voinut olla kysymättä, miksi miestä kuljetettiin sillä tavalla, vaikka olikin järjestyksenvalvojain virkamerkit nähtyään jo arvaillut, että hänen täytyi olla joku katala rosvo tai muu pahantekijä, jonka rankaiseminen oli Pyhän Veljeskunnan tehtävä. Toinen järjestyksenvalvojista, jolta hän asiaa tiedusteli, vastasi: