— Arvoisa herra, mitä siihen tulee, että tämä herra matkustaa tällä tavalla, niin selittäköön hän sen itse, sillä me emme sitä tiedä.
Don Quijote kuuli keskustelun ja sanoi:
— Oletteko te, armolliset herrat ritarit, kenties tutustuneet ja perehtyneet siihen, mikä koskee vaeltavaa ritarikuntaa? Jos olette, niin minä kerron teille onnettomuuksistani; ellette, ei minun kannata vaivautua niistä puhumaan.
Sillävälin olivat saapuneet luo kirkkoherra ja parturi, jotka huomasivat matkustavaisten keskustelevan Don Quijote Manchalaisen kanssa ja tahtoivat vastata niin, ettei heidän juonensa tulisi ilmi.
Tuomioherra vastasi Don Quijoten lausumaan:
— Olen kyllä, hyvä ystävä; minä näet tunnen ritariromaanit paremmin kuin Villalpandon Summulat.[42] Ellei siis ole muusta kysymys, voitte empimättä kertoa minulle, mitä haluatte.
— Tapahtukoon niin Jumalan nimeen — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita, tahdon ilmoittaa teille, herra ritari, että matkustan noiduttuna tässä häkissä ilkeiden noitien kateuden ja petoksen tähden; hyve näet saa osakseen enemmän vainoa pahojen kuin rakkautta hyvien taholta. Minä olen vaeltava ritari, mutta en kuulu niihin, joiden nimeä Maine ei ole milloinkaan muistanut voidakseen sen piirtää ikuisiksi ajoiksi kirjoihinsa, vaan kuulun niihin, jotka itse kateuden, kaikkien Persiassa syntyneitten maagien, Intiassa siinneitten bramaanien ja etiooppialaisten gymnosofistien uhalla ja heistä huolimatta tulevat piirtämään nimensä kuolemattomuuden temppeliin, jotta se olisi tuleville ajoille esimerkkinä ja mallina, josta vaeltavat ritarit näkevät, miten heidän on meneteltävä, jos tahtovat päästä asetoimen huipulle ja sen kunniakkaisiin korkeuksiin.
— Herra Don Quijote Manchalainen puhuu totta, — sanoi nyt kirkkoherra — sillä hän matkustaa noiduttuna näillä rattailla, ei omien syittensä ja syntiensä tähden, vaan niiden ilkeämielisyyden vuoksi, joille hyve on hulluutta ja urhoollisuus pahennusta. Hän on, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari, jonka nimen kenties olette joskus jo kuullut ja jonka urhoolliset teot ja suuret sankarityöt tullaan kirjoittamaan kestävään pronssiin ja ikuiseen marmoriin, miten kateus väsymättä yrittäneekin niitä himmentää ja ilkeys niitä peittää.
Kuullessaan vangitun ja vapaan puhuvan samaan sävyyn tuomioherra oli valmis tekemään ihmeissään ristinmerkin voimatta käsittää, mitä miehelle oli tapahtunut; ja sama ihmetys valtasi kaikki, jotka kuuluivat hänen seuraansa. Sillävälin Sancho Panza oli tullut luo kuuntelemaan keskustelua ja sanoi kaiken muun hyvän lisäksi:
— Hyvät herrat, saatte pitää minusta tai olla pitämättä sen vuoksi, mitä nyt teille sanon, mutta seikka on se, ettei herrani Don Quijote ole noiduttu enempää kuin oma äitini: hän on täydellä järjellä, hän syö, juo ja tekee tarpeensa samoinkuin muut ihmiset ja samoinkuin hän ne teki eilen, ennenkuin hänet pantiin häkkiin. Ja jos kerran niin on, kuinka tahdotaan minulle uskotella, että hänet on noiduttu? Minä näet olen kuullut monen henkilön sanovan, etteivät noidutut syö, nuku eivätkä puhu, mutta minun isäntäni puhuu enemmän kuin kolmekymmentä asianajajaa, kun häntä vain ei estetä.