Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Sancho kääntyi katsomaan kirkkoherraa ja jatkoi näin:

– Voi, voi, herra kirkkoherra, herra kirkkoherra! Luuliko teidän armonne, etten minä teitä tunne ja luuletteko ehkä, etten minä arvaa ja aavista, mihin nämä uudet noituudet tähtäävät? Tietäkää siis, että minä tunnen teidät, vaikka kuinka kasvonne peittäisitte, ja tietäkää, että ymmärrän tarkoituksenne, vaikka kuinka yrittäisitte juonianne salata. Sanalla sanoen, hyve ei voi elää, missä kateus vallitsee, eikä anteliaisuus, missä itaruus. Piru pirun periköön; ellei teidän kunnianarvoisuutenne olisi asiaan sekaantunut, niin herrani olisi nyt jo nainut prinsessa Minomicónan ja minä olisin vähintään kreivi, sillä muuta ei voinut odottaa hyvältä isännältäni Murheellisen hahmon ritarilta, jolle olen tehnyt niin suuria palveluksia. Mutta nyt huomaan olevan totta, mitä sanotaan: Onnen ratas pyörii vikkelämmin kuin myllyn ratas, ja ne, jotka eilen kukkuivat ylimmällä oksalla, makaavat tänään maassa. Lapsiani ja eukkoani minun tulee surku; he saattoivat ja heidän pitikin toivoa näkevänsä isän tulevan kotiin jonkin saaren tai valtakunnan käskynhaltiana tai varakuninkaana, mutta nyt he näkevätkin hänen tulevan tallirenkinä. Kaikella, mitä tässä sanon, herra kirkkoherra, tahdon vain hartaasti pyytää teidän kunnianarvoisuuttanne omantuntonne nimessä ajattelemaan, kuinka huonosti herraani kohdellaan, ja varomaan, ettei Jumala toisessa elämässä vaadi teitä tilille tästä isäntäni vangitsemisesta ja lue teidän syyksenne, että herrani Don Quijoten täytyy tänä vankeutensa aikana jättää suorittamatta niin monta avunantoa ja hyväätyötä.

— Älkää puhuko pötyä! — sanoi nyt parturi. — Oletteko siis tekin, Sancho, samaa lajia kuin teidän isäntänne? Huomaanpa totisesti, että teidät pitää sulkea hänen kanssaan häkkiin ja noitua samoinkuin hänet, koska teitäkin vaivaa hänen hulluutensa ja hänen ritariseikkansa. Pahaksi onneksi näytte olevan hänen lupauksistaan raskaana, ja valitettavasti on päähänne piintynyt tuo saari, jota niin kovin himoitsette.

— En minä ole mistään raskaana, — vastasi Sancho — eikä tätä poikaa saa raskaaksi kukaan, ei itse kuningaskaan, ja vaikka olen köyhä, olen vanhaa kristittyä juurta, en ole velkaa kenellekään, ja jos himoitsen saaria, niin toiset himoitsevat paljon huonompaa, ja kukin saa palkan teoistaan, ja koska kerran olen mies, voin päästä vaikka paaviksi ja sitä helpommin jonkin saaren käskynhaltiaksi, varsinkin, kun herrani voi niitä valloittaa niin paljon, ettei tiedä, kenelle niitä jakaisi. Ottakaa vaari omista sanoistanne, herra parturi, sillä parran ajeleminen ei ole koko maailma, ja onhan sentään pieni ero Pekan ja Paavon välillä. Minä sanon tämän siksi, että me kaikki tunnemme toisemme, eikä minua tarvitse yrittääkään puijata. Ja mitä tuohon isäntäni noitumiseen tulee, niin Jumala totuuden tietää, ja jääköön se sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.

Parturi ei viitsinyt vastata Sancholle, jottei tämä yksinkertaisuudessaan ilmoittaisi, mitä hän ja kirkkoherra yrittivät parhaansa mukaan salata. Kirkkoherra oli samaa peläten kehoittanut tuomioherraa ratsastamaan hänen kanssaan hiukan edelle, luvaten hänelle kertoa häkkiin suljetun miehen salaisuuden ja muita seikkoja, jotka luultavasti häntä huvittaisivat. Tuomioherra noudatti kehoitusta, ajoi palvelijoineen edelle hänen kanssaan ja kuunteli tarkasti, mitä hänellä oli kerrottavaa Don Quijoten oloista, elämästä, hulluudesta ja tavoista. Kirkkoherra kertoi lyhyesti, mikä oli ollut syynä hänen mielenvikaansa, mainitsi kaikki hänen kohtalonsa aina siihen saakka, kun hänet oli pantu tuohon häkkiin, ja selitti tarkoituksen olevan kuljettaa hänet kotipaikalle, jotta saataisiin nähdä, löytyikö hänen hulluuteensa mitään parannuskeinoa. Tuomioherra ja hänen palvelijansa joutuivat jälleen ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten merkillisen tarinan, ja kuunneltuaan sen loppuun saakka tuomioherra sanoi:

– Totta totisesti, herra kirkkoherra, minä puolestani olen sitä mieltä, että nuo niinsanotut ritariromaanit ovat yhteiskunnalle vaarallisia. Vaikka olenkin joutilaan ja väärän mielihalun yllyttämänä lukenut alun useimmista, jotka ovat painosta ilmestyneet, en ole milloinkaan saanut lukeneeksi yhtäkään niistä alusta loppuun, sillä minusta tuntuu, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa ja ettei tähän eikä tuohon, toiseen tai toiseen sisälly sen enempää. Ja minun mielestäni sellaiset kirjat ja sepitelmät kuuluvat siihen tarinalajiin, jota nimitetään miletolaiseksi ja jonka järjettömät kertomukset pyrkivät yksinomaan huvittamaan eikä ollenkaan opettamaan, aivan päinvastoin kuin opettavaiset kertomukset, joista on samalla kertaa huvia ja hyötyä. Vaikka sellaisten kirjojen päätarkoituksena on huvittaminen, en kumminkaan tiedä, kuinka ne voivat tämän tarkoituksensa saavuttaa, kun ovat aivan täynnä niin suuria ja mielettömiä hullutuksia; täytyyhän näet sielussa syntyvän ilon johtua kauneudesta ja sopusoinnusta, jota ruumiin tai hengen silmillä nähdään olioissa, joita näkö tai mielikuvitus sielulle tarjoavat; mikään sellainen olio, johon sisältyy rumuutta ja epäsuhdetta, ei voi tuottaa meille minkäänlaista tyydytystä. Millaista kauneutta tai millaista osien ja kokonaisuuden ja kokonaisuuden ja osien välillä vallitsevaa hyvää suhdetta voisikaan olla sellaisessa kirjassa tai tarinassa, jossa joku kuusitoistavuotias poika iskee miekalla tornin korkuista jättiläistä halkaisten hänet kahtia, kuin hän olisi mantelitahdasta, tai kun meille taistelua kuvailtaessa ensin sanotaan, että vihollisen puolella on miljoona sotureita, mutta meidän tulee siitä huolimatta uskoa, tahdoimme tai emme, että tuota suurta sotajoukkoa vastaan käyvä ritari, kirjan sankari, on saanut voiton yksinomaan väkevän käsivartensa voimalla? Ja mitä meidän pitääkään ajatella nähdessämme, kuinka helposti jonkin kuningas- tai keisarikunnan perijätär heittäytyy vaeltavan ja tuntemattoman ritarin syliin? Kenen ihmisen mieli, ellei se ole aivan karkea ja sivistymätön, voikaan saada tyydytystä lukiessaan, kuinka jokin suun torni täynnä ritareita kulkee yli meren kuin laiva myötätuulessa, on illalla Lombardiassa ja aamun koittaessa Intian papin Johanneksen[43] mailla tai muissa sellaisissa seuduissa, joista ei ollut tietoa Ptolemaiolla ja joita Marco Polo ei nähnyt? Ja jos tähän vastataan, että ne, jotka sellaisia kirjoja sepittävät, kirjoittavat niitä vain esittääkseen keksittyjä juttuja ja etteivät he niinmuodoin ole velvolliset pitämään silmällä omantunnontarkkuutta ja tosiasioita, niin minä puolestani vastaan heille, että keksitty tarina on sitä parempi, mitä todenmukaisemmalta se näyttää, ja miellyttää sitä enemmän, mitä enemmän siihen sisältyy todennäköistä ja mahdollista. Keksittyjen tarinain tulee sointua lukijoitten ymmärrykseen, ja ne pitää sommitella niin, että ne tekevät mahdottomankin käsitettäväksi, suuret asiat siedettäviksi, pitävät mieltä jännityksessä ja siten herättävät ihailua, liikutusta ja mielenkiintoa ihmettelyn ja ilon käydessä yhtä rintaa. Mutta mitään sellaista ei voi saada aikaan se, joka karttaa todennäköisyyttä ja todellisuuden jäljittelyä, mihin kirjallisen teoksen täydellisyys perustuu. Minä en ole nähnyt yhtäkään ritariromaania, jonka koko juoni muodostaisi yhden kokonaisuuden kaikkien sen eri osien kanssa, niin että keskiosa sointuisi alkuun ja loppu alkuun ja keskiosaan, vaan ne sommitellaan kokoon niin monista jäsenistä, että näyttää pikemmin siltä kuin olisi tarkoituksena muovata jokin epäsikiö tai hirviö kuin luoda sopusuhtainen hahmo. Sitäpaitsi ne ovat raskaita tyyliltään, niiden tapahtumat ovat epätodennäköisiä, lemmenseikat irstaita, käytöstapa kömpelöä, taisteluiden kuvaukset ylen laajoja, keskustelut typeriä, matkat järjettömiä, ja niistä puuttuu sanalla sanoen kaikki taiteellinen aisti, joten ne ansaitsisivat hyödyttömänä joukkiona joutua karkoitetuiksi kristittyjen ihmisten keskuudesta.

Kirkkoherra kuunteli erittäin tarkkaavasti tuomioherran puhetta, ja tämä näytti hänestä järkevältä mieheltä, jonka väitteet olivat aivan oikeat; hän siis sanoi tuomioherralle olevansa aivan samaa mieltä ja vihaavansa ritariromaaneja, mistä syystä hän oli polttanut kaikki Don Quijoten omistamat, joita oli ollut paljon. Hän kertoi, kuinka he olivat kirjastoa tarkastaneet, ja mainitsi, mitkä oli tuomittu tuleen heitettäviksi ja mitkä olivat saaneet pitää henkensä. Se nauratti kovin tuomioherraa, ja hän sanoi, huolimatta kaikesta siitä pahasta, mitä oli sellaisista kirjoista lausunut, havaitsevansa niissä erään hyvän puolen, nimittäin sen, että terävä ymmärrys voi niissä osoittaa kykyään, koska ne tarjoavat suuren ja avaran alueen, missä kynä saa liikkua aivan esteettömästi, kuvailla haaksirikkoja, myrskyjä, kahakoita ja taisteluita, esittää urhoollisen sotapäällikön kaikkine niine ominaisuuksineen, joita sellaiselta vaaditaan, niin että hän esiintyy varovaisena ja viisaana estäessään vihollisten kavaloita aikomuksia ja kaunopuhujana kehoittaessaan sotilaitaan johonkin ryhtymään tai jostakin luopumaan, kypsästi harkitsevana, päättäväisesti toimivana ja yhtä urhoollisena hyökkäystä odottaessaan kuin siihen käydessään, kuvata milloin valitettavan ja murheellisen tapahtuman, milloin taas iloisen ja odottamattoman sattuman, milloin ihanan naisen, kunniallisen, älykkään ja siveän, milloin hyvän kristityn ritarin, urhoollisen ja moitteettoman, milloin taas mielettömän kerskailevan barbaarin tai kohteliaan, urhoollisen ja harkitsevan ruhtinaan, kertoa vasallien kelpoisuudesta ja uskollisuudesta sekä hallitsijani jaloudesta ja auliudesta. Hän voi osoittaa olevansa milloin astrologi, milloin mainio kosmografi, milloin musiikkimies, milloin älykäs valtiomies, ja tarjoutuupa hänelle toisinaan, jos hän niin haluaa, tilaisuutta osoittaa olevansa velhokin. Hän voi esittää Odysseun viekkautta, Aeneaan hurskautta, Akhilleun urheutta, Hektorin onnettomia kohtaloita, Sinonin petoksia, Euryalon ystävyyttä, Aleksanterin anteliaisuutta, Caesarin miehuutta, Trajanuksen lempeyttä ja totuudenrakkautta, Zopyron uskollisuutta, Caton varovaa viisautta ja sanalla sanoen kaikkia niitä seikkoja, jotka voivat tehdä kuuluisan miehen täydelliseksi, joko niin, että hän sijoittaa sellaiset ominaisuudet yhteen ainoaan henkilöön, tai niin, että hän jakaa ne useampiin. Ja jos hän näin menetellessään voi käyttää miellyttävää tyyliä ja mielevää kekseliäisyyttä, joka mahdollisuuden mukaan nojautuu todellisuuteen, niin hän aivan varmaan saa syntymään korean ja monivärisen kudelman, joka valmistuttuaan osoittautuu niin täydelliseksi ja kauniiksi, että saavuttaa kirjallisuuden tavoitteleman korkeimman tarkoitusperän, joka, kuten jo sanoin, on siinä, että sellainen tuote samalla opettaa ja huvittaa. Sellaisten teosten vapaa esitystapa näet antaa tekijälle tilaisuutta esiintyä eepillisenä, lyyrillisenä, traagillisena ja koomillisena kirjailijana yhdistäen omassa olemuksessaan kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita runouden ja kaunopuheisuuden kauniisiin ja miellyttäviin tieteisiin sisältyy; eepillisiä teoksia näet voidaan kirjoittaa yhtä hyvin suorasanaisesti kuin runomittaisesti.

Kahdeksasviidettä luku,

jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

— Niin on laita kuin sanotte, herra tuomioherra, — lausui kirkkoherra — ja senvuoksi ovat sitäkin moitittavampia ne, jotka tähän saakka ovat sepittäneet sellaisia kirjoja välittämättä mistään järjellisyydestä, taiteesta tai säännöistä, joita ohjeinaan pitäen he voisivat saavuttaa suuren maineen suorasanaisen kirjallisuuden alalla, yhtä suuren kuin ovat säkeitten käyttäjinä saavuttaneet kreikkalaisen ja latinalaisen runouden molemmat ruhtinaat.