— Kas niin! — sanoi Sancho. — Nyt olette kiikissä juuri tätä minä tahdoin saada tietää, halusin sitä täydestä sydämestäni. Kuulkaahan, armollinen herra: voitteko kieltää, mitä yleensä sanotaan ihmisestä, joka on huonovointinen: »En tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei syö, ei juo, ei nuku eikä vastaa kunnollisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan näyttää ihan kuin noidutulta»? Tästä voimme päätellä, että ne, jotka eivät syö, juo ja nuku ja tee luonnollisia tarpeitaan, kuten sanoin, ne ovat noidutuita, mutta eivät ne, joilla on sellaisia haluja kuin teidän armollanne, joka juo, kun hänelle juotavaa tarjotaan, syö, kun sattuu syötävää olemaan, ja vastaa kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin.
— Sinä puhut totta, Sancho; — vastasi Don Quijote — mutta olenhan jo sinulle sanonut, että on monenlaista noituutta, ja voisihan olla niinkin, että toinen laji ajan pitkään muuttuu toiseksi ja että noidutut henkilöt nykyisin yleisesti tekevät kaikkea, mitä minä teen, vaikka eivät ole ennen niin tehneet. Eri aikojen erilaista käytäntöä vastaan ei niinmuodoin sovi väitellä eikä siitä voi tehdä mitään johtopäätöksiä. Minä tiedän ja olen aivan selvillä siitä, että olen noiduttu, ja se riittää omantuntoni rauhoittamiseksi; tunnonvaivani näet olisivat ylen suuret, jos ajattelisin, etten ole noiduttu, mutta siitä huolimatta suostuisin jäämään tähän häkkiin laiskana ja pelkurimaisena, laiminlyöden mahdollisen avunannon monille hädänalaisille ja onnettomille, jotka varmaan tälläkin hetkellä kipeästi kaipaavat minun apuani ja suojaani.
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — väitän, että suuremmaksi vakuudeksi ja varmuudeksi olisi hyvä, jos teidän armonne kokisi päästä tästä vankeudesta (ja minä lupaan kaikin voimin teitä auttaa, vieläpä teidät siitä vapauttaakin), yrittäisitte jälleen nousta kelpo Rocinantenne selkään, joka astelee niin allapäin ja surullisena, että sitäkin voisi luulla noidutuksi, ja me sitten vielä kerran koettaisimme onneamme lähtemällä etsimään uusia seikkailuja. Ellei meidän kävisikään niissä hyvin, niin onhan meillä aikaa palata häkkiin, ja minä lupaan teille rehellisenä ja uskollisena aseenkantajana astua siihen teidän armonne kanssa, jos teidän armonne sattuisi olemaan niin onneton tai minä niin yksinkertainen, etten saa suoritetuksi, mitä lupaan.
— Minä teen mielelläni niinkuin sanot, Sancho veikko, — virkkoi Don Quijote — kun keksit sopivan tilaisuuden minun vapauttamiseksi, niin minä tottelen sinua kaikin puolin; mutta sinä, Sancho, tulet varmaan huomaamaan, kuinka erehdyt minun onnettomuuteeni nähden.
Näin keskustelivat vaeltava ritari ja hänen poloinen aseenkantajansa, kunnes saapuivat sinne, missä kirkkoherra, tuomioherra ja parturi jo maahan astuneina heitä odottivat. Ajomies riisui heti härät valjaista ja päästi ne vapaasti liikkumaan vihannassa ja miellyttävässä paikassa, jonka raikkaus houkutteli siitä nauttimaan, ei kumminkaan Don Quijoten laisia noiduttuja henkilöitä, vaan ainoastaan hänen aseenkantajansa laisia älykkäitä ja ymmärtäväisiä. Sancho pyysi kirkkoherralta herralleen lupaa päästä hetkeksi ulos häkistä, koska oli vaara tarjona, ettei tämä vankila, jos häneltä evättäisiin ulospääsy, säilyisi niin siistinä kuin hänen isäntänsä kaltaisen ritarin arvo vaati. Kirkkoherra ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja sanoi mielellään suostuvansa hänen pyyntöönsä, ellei tarvinnut pelätä, että Sanchon herra, huomattuaan päässeensä vapauteen, tekisi tavallisia kolttosiaan ja lähtisi niin kauas, ettei kukaan häntä enää näkisi.
— Minä takaan, ettei hän pakene — vastasi Sancho.
— Samoin minä, — sanoi tuomioherra — varsinkin, jos hän lupaa minulle ritarisanallaan, ettei poistu meidän luotamme, ennenkuin me siihen suostumme.
— Sen lupaan; — vastasi Don Quijote — joka oli kuullut koko keskustelun — sitä mieluummin, kun se, joka on noiduttu, niinkuin minä, ei voi hallita persoonaansa miten itse haluaa, koska noita voi saada aikaan, ettei noiduttu kykene liikahtamaan paikaltaan kolmeensataan vuoteen, ja voi palauttaa paenneen takaisin ilmojen tietä.
Koska niin oli laita, voivat he hänen mielestään hyvinkin päästää hänet ulos, varsinkin, kun siitä oli etua kaikille; jos näet eivät häntä päästäisi, niin hänen vakuutuksensa mukaan tulisi inha haju välttämättä heitä kiusaamaan, elleivät väistyisi loitommaksi.
Tuomioherra tarttui hänen käteensä, vaikka ne olivat molemmat sidotut, ja hänet päästettiin hänen sanansa ja lujan lupauksensa nojalla häkistä ulos, mikä häntä sanomattomasti ilahdutti. Ensiksi hän ojenteli jäseniään meni sitten Rocinanten luo, taputti sitä pari kertaa lautasille ja sanoi: