— Hyvä Sancho, — virkkoi tuomioherra — tuo saattaa kyllä olla oikein vuokratulojen nauttimiseen nähden, mutta vallanpitäjän tulee hoitaa lainkäyttöä, ja siihen vaaditaan taitoa ja hyvää arvostelukykyä ja ennen kaikkea rehellistä tahtoa toimia oikein; jos näet periaatteet ovat puutteelliset, niin keinot ja tarkoituksetkin osoittautuvat aina kelvottomiksi, ja Jumala varmaan auttaa yksinkertaisen ihmisen hyvää tarkoitusta samoinkuin hän saattaa häpeään älykkään ihmisen huonot aikeet.
— En minä ymmärrä tuota filosofiaa; — vastasi Sancho Panza — tiedän vain, että kreivikunnan saatuani varmaan osaisin sitä heti hallita, sillä onhan minussa ymmärrystä yhtä paljon kuin jossakin toisessa, ja ruhoa minussa on saman verran kuin kaikkein pyylevimmässä, ja yhtä hyvä kuningas minä olisin omassa valtakunnassani kuin kuka muu tahansa omassaan, ja kun kerran se olisin, tekisin mitä tahtoisin, ja kun kerran tekisin, mitä tahtoisin, niin tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, ja kun tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, olisin tyytyväinen, ja kun ihminen kerran on tyytyväinen, ei hän pyydä enää mitään, ja kun hän ei enää mitään pyydä, niin leikki on lopussa, ja tuokaa tänne vain se kreivikunta ja sitten Jumalan haltuun ja näkemiin asti, kuten sokea sanoi toiselle sokealle.
— Ei tuo filosofia niin kehnoa ole kuin sinä väität, Sancho; mutta paljonhan sitä voi sanoa tästä kreivikunta-asiasta.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä en tiedä, mitä tässä olisi vielä sanottavaa. Minä noudatan niitä lukuisia ja erilaisia esimerkkejä, joita voisin mainita tässä yhteydessä, esimerkkejä, saatuja oman ritarikuntani ritareilta, jotka aseenkantajiensa uskollisia ja mainioita palveluksia palkiten osoittivat heille erinomaista armoa tekemällä heidät kaupunkien ja saarien riippumattomiksi herroiksi; ja saattoivatpa jonkun ansiot olla niinkin suuret, että hän aikoi, itsestään liian hyvää luullen, päästä kuninkaaksi. Mutta miksi tuhlaankaan tähän näin paljon aikaa, kun minulle tarjoo loistavan esikuvan suuri ja aina ansaitsemaansa kiitosta vaille jäävä Amadis Gallialainen, joka teki aseenkantajastaan Mannersaaren kreivin! Minäkin voin niinmuodoin ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja tehdä kreivin Sancho Panzasta, joka on kaikkein parhaita aseenkantajia, mitä kenelläkään vaeltavalla ritarilla on milloinkaan ollut.
Tuomioherraa ihmetytti Don Quijoten lausumien hullutusten järjestelmällisyys, se tapa, jolla hän oli kuvaillut Järven ritarin seikkailuja, se vaikutus, jonka häneen olivat tehneet hänen lukemiensa kirjojen tuulestatemmatut valheet, ja sitäpaitsi hän vielä ihmetteli Sanchon typeryyttä, kun tämä niin innokkaasti halusi saada omakseen isäntänsä hänelle lupaaman kreivikunnan. Samassa tulivat takaisin tuomioherran palvelijat, ne, jotka olivat menneet majataloon hakemaan muonamuulia. Nyt katettiin pöytä viheriälle nurmelle levitetyn peitteen päälle ja istuttiin aterioimaan siihen puitten varjoon, jottei häränajajalta menisi hukkaan tämän paikan hänelle tarjoama etu, kuten aikaisemmin jo huomautettiin. Heidän siinä aterioidessaan kuului yhtäkkiä siinä lähellä kasvavista orjantappurapensaista kovaa ryskettä ja kellonkilinää, ja samassa he na näkivät viidakosta sukeltavan esiin korean mustan-, valkoisen- ja harmaankirjavan vuohen. Sen jäljessä tuli vuohipaimen huutaen ja houkutellen sitä niinkuin paimenten tapa on, jotta se pysähtyisi tai palaisi laumaan. Pakeneva vuohi juoksi säikähtyneenä ja peloissaan ihmisten luo, ikäänkuin heiltä suojaa pyytäen, ja pysähtyi siihen. Vuohipaimen tuli, tarttui sen sarviin ja sanoi sille, aivan kuin sillä olisi ollut järki ja ymmärrys:
– Voi sinä rasavilli, rasavilli, kirjo, kirjo, mitä sinä nyt tällä tavalla juosta nilkutat! Mitkä sudet sinua nyt peloittavat, tyttöseni? Sanohan minulle, mitä tämä merkitsee, kullannuppu? Mutta mitä se voikaan merkitä muuta kuin että sinä olet nainen etkä voi pysyä alallasi; piru sen periköön, tuon teidän rauhattoman luonnonlaatunne ja samoin kaikkien niiden, joiden kaltaisia te olette! Lähde takaisin, lähde takaisin, rakas ystävä; vaikka tarhassa ei olekaan niin hauskaa, olet siellä kumppaniesi kanssa sentään paremmassa turvassa. Jos sinä, jonka tulee toisia vartioida ja johtaa, juoksentelet tällä tavalla omin päin ja harhateillä, niin miten niiden toisten sitten käy?
Vuohipaimenen sanat huvittivat kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka sanoi hänelle:
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, tyyntykää nyt hiukan ja älkää huoliko pitää niin kiirettä korjatessanne tätä vuohta laumaan takaisin; se on nainen, kuten sanoitte, ja sen täytyy noudattaa luonnollista vaistoansa, vaikka kuinka yrittäisitte sitä estää. Maistakaa nyt hiukan ruokaa ja ottakaa kulaus viiniä, niin vihanne siitä lauhtuu ja vuohi saa sillävälin levätä.
Niin sanoessaan hän samalla ojensi miehelle veitsenkärjellä kappaleen kylmää kaniininpaistia. Vuohipaimen otti sen ja kiitti, joi viiniä, tyyntyi ja sanoi sitten: