— Siinä tapauksessa — virkkoi Don Quijote — minä puolestani olen sitä mieltä, että järjetön ja noiduttu on teidän armonne, koska olette rohjennut lausua niin suuria herjauksia sellaista seikkaa vastaan, joka maailmassa niin hyväksytään ja pidetään niin totena, että se, joka aikoo sitä kieltää, niinkuin teidän armonne sen kieltää, ansaitsisi saman rangaistuksen, jonka teidän armonne sanoo määräävänsä kirjoille, kun niitä luette ja ne teitä ikävystyttävät. Jos näet tahtoo väittää, ettei Amadista ole milloinkaan ollut, enempää kuin muitakaan seikkailevia ritareita, joita historioissa vilisemällä vilisee, niin se merkitsee samaa kuin tahtoa saada joku uskomaan, ettei aurinko valaise, pakkanen palella tai maa meitä kannata; voiko näet maailmassa olla ketään järkevää ihmistä, joka voisi saada toisen uskomaan, ettei ole totta kaikki, mitä kerrotaan prinsessa Floripesistä ja Guido Burgundilaisesta, Fierabrasista sekä Mantiblen sillasta, mikä kaikki tapahtui Kaarle Suuren ajalla? Piru minut periköön, ellei tuo ole yhtä totta kuin että nyt on päivä. Ja jos se on valhetta, niin silloin täytyy myös olla valhetta, että on ollut Hektor, Akhilleus, Troian sota, Ranskan kaksitoista pääriä ja Englannin Artus-kuningas, joka elää vieläkin korpiksi muuttuneena ja jota odotetaan palaavaksi takaisin valtakuntaansa minä hetkenä tahansa. Silloin luultavasti myös uskalletaan väittää valheeksi Guarino Mezquinon historia sekä pyhän Graalin etsintä ja tekaistuiksi Don Tristanin ja kuningatar Isolden sekä Ginevran ja Lancelotin lemmenseikat, vaikka on olemassa henkilöitä, jotka melkein muistavat nähneensä hovinaisen Quintanonan, joka oli paras naispuolinen viininlaskija koko Isossa Britanniassa. Tämä on niin varmaa, että itse muistan, kuinka isoäitini, isäni äiti, tapasi minulle sanoa, nähdessään jonkun vanhan naisen kunnianarvoisine päähineineen: »Tuo tuossa, rakas pojanpoikani, on hovinaisen Quintañonan näköinen.» Siitä minä päättelen, että isoäidin täytyi hänet tuntea tai että hän ainakin oli saanut nähdä jonkin hänen muotokuvansa. Ja kuka voikaan kieltää, että kertomus Pietarista ja kauniista Magelonasta on todenperäinen, kun kerran vielä tänäkin päivänä voi kuninkaallisessa varushuoneessa nähdä palikan, jolla urhoollinen Pietari ohjasi puuhevosta ratsastaessaan sillä ilmojen halki, joka palikka on hiukan isompi kuin vaunujenaisa? Palikan vieressä on Babiecan satula, ja Roncesvalissa on Rolandin torvi, paksun hirren kokoinen. Tästä seuraa, että on ollut kaksitoista pääriä, että on ollut Pietari, että on ollut Cid ja muita hänenlaisiaan ritareita, niitä, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Ellei tätä myönnetä, voidaan yhtä hyvin väittää valheeksi, että urhoollinen lusitanialainen[47] Juan de Merlo oli vaeltava ritari, joka lähti Burgundiin ja taisteli Arrasin kaupungissa Charnyn kuuluisaa herraa vastaan, jota mainittiin herra Pietarin nimellä, ja myöhemmin Baselin kaupungissa herra Heinrich von Rabensteinia vastaan suoriutuen kummastakin taistelusta voittajana ja saaden niistä erinomaista kunniaa, ja samoin olisivat silloin perättömiä ne seikkailut ja taistelut, joita Burgundissa suorittivat urhoolliset espanjalaiset Pedro Barba ja Gutierre Quijada (jonka viimeksimainitun jälkeläinen minä olen suoraan alenevassa polvessa miespuolelta) voittaen kreivi Saint-Paulin pojat. Silloin voidaan yhtä hyvin väittää, ettei Don Fernando de Guevara lähtenyt seikkailuja etsimään Saksaan, missä hän taisteli nuorta junkkaria Georgia vastaan, joka oli ritari Itävallan herttuan hovissa; silloin voidaan sanoa, että Suero de Quiñonesin ottelu kuuluisassa aseleikissä on pelkkä keksitty juttu, samoin herra Luis de Falcesin taistelu kastilialaista aatelismiestä Don Gonzalo de Guzmánia vastaan, ja samaa voitaisiin sanoa monista muista urotöistä, joita ovat suorittaneet kristityt ritarit sekä täällä Espanjassa että vieraissa maissa ja jotka ovat niin uskottavia ja tosia, että vielä kerran sanon niiden todenperäisyyden kieltäjän olevan vailla kaikkea järkeä ja hyvää ymmärrystä.
Tuomioherra joutui ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten siten sekoittavan totta ja valhetta ja huomatessaan, kuinka hyvin hän tunsi kaikki seikat, jotka koskivat hänen vaeltavan ritarikuntansa tekoja. Hän vastasi:
– En voi kieltää, herra Don Quijote, että siinä, mitä teidän armonne sanoi, on jotakin totta, varsinkin, mikäli tulevat kysymykseen Espanjan vaeltavat ritarit ja samoin myönnän mielelläni, että Ranskan kaksitoista pääriä ovat eläneet maailmassa, mutta sitävastoin en voi uskoa, että he ovat suorittaneet kaikki ne teot, jotka arkkipiispa Turpin[48] mainitsee heidän suorittamikseen. Seikka näet oli todellisuudessa se, että he olivat ritareita, jotka valitsi Ranskan kuningas ja joita mainittiin päärien eli samanarvoisten nimellä, koska he kaikki olivat miehuudeltaan, arvoltaan ja urhoollisuudeltaan toistensa veroisia, tai elleivät olleetkaan, oli ainakin tarkoitus, että olisivat. He siis muodostivat eräänlaisen ritarikunnan, jota voisi verrata nykyiseen Santiago- tai Calatrava-ritaristoon, jotka edellyttävät, että niihin liittyvät henkilöt ovat tai että heidän tulee olla urhoollisia, rohkeita ja jalosukuisia ritareita, ja samoinkuin nykyjään puhutaan Johanniittien tai Alcantaran ritarikunnan ritareista, puhuttiin silloin kahdestatoista pääristä, koska tähän ritarikuntaan valittiin kaksitoista mainitussa suhteessa tasavertaista. On myös aivan varmaa, että Cid ja Bernardo del Carpio ovat eläneet, mutta luulen olevan sangen epävarmaa, ovatko he suorittaneet niitä urotöitä, joita heidän väitetään suorittaneen. Mitä tulee siihen puikkoon, jonka teidän armonne sanoo kuuluneen kreivi Pietarille ja olevan Babiecan satulan vieressä kuninkaallisessa varushuoneessa, tunnustan olevani vikapää tietämättömyyden tai lyhytnäköisyyden syntiin, sillä en ole sitä puikkoa nähnyt, vaikka olen nähnyt satulan ja vaikka puikko teidän armonne sanojen mukaan on niin suuri.
— Siellä se kuitenkin on, aivan varmasti; — vastasi Don Quijote — ja kaiken lisäksi sanotaan vielä, että se on pistetty nahkakoteloon, jottei se homehtuisi.
— Sangen mahdollista, — vastasi tuomioherra — mutta minä en muista sitä nähneeni, niin totta kuin minut, on virkaani vihitty. Siinäkään tapauksessa, että myönnän sen siellä olevan, en kuitenkaan sitoudu uskomaan tosiksi kaikkien noiden Amadis-ritareiden historioita ja kertomuksia koko tuosta ritarijoukkiosta, eikä ole mitään järkeä siinä, että teidän armonne lainen erittäin kunniallinen, oivallinen ja ymmärtäväinen mies luulottelee todenperäisiksi kaikki ne mahdottomat hulluudet, joita on kirjoitettu mielettömiin ritariromaaneihin.
Viideskymmenes luku,
jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.
— Jopa nyt jotakin! — virkkoi Don Quijote. — Kirjat, jotka on painettu kuninkaan luvalla ja niiden hyväksyminä, joiden tarkastettaviksi ne on jätetty, ja joita ovat mielellään lukeneet ja luettuaan kiittäneet sekä ylhäiset että alhaiset, köyhät ja rikkaat, oppineet ja oppimattomat, rahvas ja ritarit, sanalla sanoen kaikenlaiset ihmiset, olipa heidän säätynsä ja ammattinsa mikä tahansa, nämä kirjat olisivat siis pelkkää valhetta, vaikka niissä on ilmeinen totuuden leima, koska ne mainitsevat meille puheenaolevan ritarin tai puheenaolevien ritarien isän, äidin, synnyinseudun, sukulaiset, iän, heidän urotyönsä sekä paikat, joissa ne suoritettiin, kohta kohdalta ja päivä päivältä! Älköön teidän armonne huoliko lausua sellaisia solvauksia, vaan uskokaa minua, kun tässä neuvon teitä menettelemään niinkuin viisaan miehen sopii menetellä: lukekaa ne, niin saatte nähdä, millaista huvia niiden lukemisesta teille koituu. Ellette usko, niin sanokaa minulle: onko olemassa suurempaa nautintoa kuin saada nähdä esimerkiksi, kuinka eteemme ilmestyy äkkiä suuri piki järvi, joka kiehuu ja poreilee, kuinka siinä ui ja risteilee suuri määrä matelijoita, käärmeitä, sisiliskoja ja paljon muita julmia ja kauheita eläimiä ja kuinka keskeltä järveä kuuluu ylen valittava ääni sanovan: »Sinä ritari, olitpa kuka tahansa, joka seisot siinä katsellen tätä hirmuista järveä, jos tahdot voittaa omaksesi aarteen, joka piilee näitten muistien vetten alla, niin osoita rohkean sydämesi urheutta ja heittäydy keskelle tätä mustaa ja kiehuvaa järveä; ellet niin tee, et ole kyllin arvokas näkemään niitä suuria ihmeitä, joita sisältävät ja sulkevat piiriinsä tämän mustan syvyyden alla sijaitsevat seitsemän haltiattaren seitsemän linnaa», ja kuinka ritari peloittavan äänen kuultuaan heti enempää harkitsematta ja ryhtymättä ajattelemaan vaaraa, johon syöksyy, vieläpä riisumatta yltään raskaita varuksiaan, sulkeutuu Jumalan ja valtiattarensa suojelukseen, heittäytyy keskelle kiehuvaa järveä ja ennenkuin arvaakaan tai aavistaakaan, minne oikeastaan joutuu, huomaa olevansa kukkaniityillä, joille Elysionin kentät eivät suinkaan vedä vertoja. Siellä hänestä näyttää taivas läpikuultoisemmalta ja auringonpaiste kirkkaammalta kuin koskaan ennen, siellä hän näkee edessään lempeän lehdon, jonka muodostavat niin vehmaat ja lehväiset puut, että niiden näkeminen ilahduttaa silmiä, ja korville tuottavat nautintoa suloisella ja luontevalla laulullaan lukemattomat pienet kirjavat linnut, jotka puikkivat taajojen oksien lomitse. Tässä hän huomaa pienen puron, jonka raikas vesi virtaa kuin juokseva kristalli yli kultajyväsinä kiiltelevän hienon hiekan ja aitohelminä hohtelevien valkoisten kivien. Tuossa hän näkee suihkulähteen, joka on taitavasti rakennettu monivärisestä jaspiskivestä ja häikäisevästä marmorista; tuolla hän havaitsee omituisesti suunnitellun toisen suihkulähteen, missä pienet simpukankuoret ja valkoiset ja keltaiset näkinkengät miellyttävässä epäjärjestyksessä luovat kiiltävien kristallinpalasten ja keinotekoisten smaragdien kanssa niin monivivahteisen kokonaisuuden, että taide näyttää tässä luontoa jäljitellen voittavan luonnon tuotteet. Sitten hän yhtäkkiä huomaa hiukan kauempana lujan linnan tai komean palatsin, jonka seinät ovat puhdasta kultaa, huiput timantteja, portit hyasintteja,[49] ja joka on rakenteeltaan niin ihmeellinen, että siinä suoritettu työ on vielä ihastuttavampi kuin siihen käytetyt ainekset, vaikka se on tehty pelkistä timanteista, kiiltokivistä, rubiineista, helmistä, kullasta ja smaragdeista. Eikä siinä kyllin; tuon nähtyään hän näkee linnanportista tulevan joukon nuoria neitoja, joiden puvut ovat niin upeat ja loistavat, etten pääsisi milloinkaan kertomukseni päähän, jos ryhtyisin niitä nyt kuvailemaan, niinkuin historiat niistä kertovat. Sitten se neito, joka näyttää heistä kaikkein ylhäisimmältä, ottaa kädestä pelotonta ritaria, joka oli heittäytynyt kiehuvaan järveen, ja taluttaa hänet mitään virkkamatta komeaan linnaan tai palatsiin, antaa riisua hänet niin alastomaksi kuin hän oli silloin, kun hänen äitinsä hänet synnytti, kylvettää hänet haaleassa vedessä ja antaa sitten voidella hänen koko ruumiinsa hyvänhajuisilla voiteilla ja pukea hänen ylleen mitä hienoimman silkkipaidan, joka tuoksuu kaikkein ihanimmilta hajuaineilta, ja sitten rientää luo eräs toinen nuori nainen ja heittää hänen hartioilleen viitan, jonka sanotaan maksavan vähintään kokonaisen kaupungin hinnan, vieläpä enemmänkin. Ja mitä saammekaan vielä nähdä, kun meille kerrotaan, että hänet tämä kaiken jälkeen viedään toiseen saliin, jossa hän näkee niin kauniisti katettuja ruokapöytiä, että joutuu hämmästyksen valtaan? Entä sitten, kun hänen käsilleen kaadetaan vettä, joka on tislattu pelkästä ambrasta ja tuoksuvista kukkasista? Entä sitten, kun hänet sijoitetaan istumaan norsunluiselle tuolille? Entä sitten, kun näemme kaikkien neitojen häntä palvelevan ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa? Entä sitten, kun hänelle tuodaan niin paljon erilaisia ja niin maukkaasti laitettuja ruokalajeja, ettei hän tiedä, mitä kohti kätensä ojentaa? Ja kuinka ihmeellistä onkaan kuunnella musiikkia, joka soi hänen aterioidessaan, hänen tietämättään, kuka laulaa tai mistä soitto kuuluu? Ja aterian vihdoin loputtua, kun ruoka-astiat on korjattu pois, kuinka ritari silloin istuukaan nojatuolissa taaksepäin nojaten ja kenties kaivelee hampaitaan, kuten nykyisin on tapana, ja kuinka silloin arvaamatta astuu salin ovesta sisään toinen nuori nainen, vielä kauniimpi kuin yksikään edellisistä, istuutuu ritarin viereen ja alkaa hänelle kertoa, mikä linna tämä on ja että hän elää siellä noiduttuna sekä muita seikkoja, jotka hämmästyttävät ritaria ja ihastuttavat niitä, jotka hänen historiaansa lukevat! En tahdo puhua tästä laajemmin, sillä jo siitä, mitä olen kertonut, voi huomata, että minkä hyvänsä vaeltavasta ritarista kertovan historian jokainen kohta välttämättä huvittaa ja ihmetyttää ketä lukijaa tahansa. Teidän armonne voi huoletta uskoa, mitä sanon, ja minä kehoitan teitä vieläkin lukemaan näitä kirjoja, jotta saatte nähdä, kuinka ne karkoittavat mieltänne kenties rasittavan alakuloisuuden ja parantavat oloanne, jos se sattuu tuntumaan huonolta. Omasta puolestani voin sanoa, että siitä lähtien, kun olen vaeltava ritari, olen urhoollinen, kohtelias, aulis, sievä käytökseltään, jalomielinen, hieno, pelkäämätön, lempeä, kärsivällinen, siedän nurkumatta vaivoja, vankeutta ja noituutta, ja vaikka vielä äsken olin häkkiin suljettuna kuin mielenvikainen, toivon kuitenkin, jos taivas minua auttaa eikä onneni ole aivan nurja, pääseväni käsivarteni voimalla muutamassa päivässä kuninkaaksi johonkin valtakuntaan, niissä voin osoittaa povessani asuvaa kiitollisuutta ja vieraanvaraisuutta. Totta totisesti, hyvä herra, köyhän on mahdoton harjoittaa anteliaisuuden hyvettä ketään kohtaan, vaikka hänessä olisikin se hyve mitä suurimmassa määrässä, ja kiitollisuus, joka jää pelkäksi toivomukseksi, on kuollut, niinkuin usko on kuollut ilman töitä. Siitä syystä toivoisin onnen suovan minulle pian tilaisuutta päästä keisariksi, jotta voisin osoittaa mielenlaatuani tekemällä hyvää ystävilleni, varsinkin tälle Sancho Panza rukalle, aseenkantajalleni, joka on maailman paras mies; ja mielisinpä lahjoittaa hänelle kreivikunnan, jonka olen jo aikoja sitten hänelle luvannut, ellen pelkäisi, ettei hän ole oikein kykenevä aluettansa hallitsemaan.
Sancho sattui kuulemaan isäntänsä viimeiset sanat ja virkkoi hänelle:
— Pitäkää te, herra Don Quijote, vain huoli siitä, että toimitatte minulle sen kreivikunnan, jonka teidän armonne on minulle luvannut niin totta kuin itse toivon sen saavani; minä kyllä lupaan, ettei minulta pidä puuttua kykyä sen hallitsemiseen, ja jos puuttuisikin, niin olenhan kuullut kerrottavan, että maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat ylhäisten herrojen tiluksia arennille maksaen heille vuosittain määrätyn summan, ja nämä pitävät sitten huolen tilan hallitsemisesta ja herra saa istua sääret suorina nauttien hänelle tulevaa vuokraa, mistään muusta välittämättä. Niin teen minäkin enkä huoli siitä enempää kuin tästäkään, vaan luovun heti koko hoidosta ja nautin tulojani kuin herttua, ja hoitakoot muut omat asiansa.