Nuori mies vastasi siihen:
— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie sotaan.
— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi paremmin.
— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla, ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa, kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.
— Saatteko edes jotakin lisämaksua? — kysyi serkku.
— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita, jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.
— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?
— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies — mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.
— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta, niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne, sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä, niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla; ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.
Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No, olkoon, perästä kuuluu.»