Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:
— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin muulinne oikeastaan sietää.
— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita, joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.
Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.
Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa. Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin, ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos he sitä halusivat.
— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa teitä vielä kaipaankaan!
Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:
Sotatielle mun lähteä täytyy pois; olis kultaa, niin kotihin jäädä vois.
Don Quijote aloitti keskustelun sanoen hänelle:
— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka?
Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.