Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo, että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti kirjoittamat sanat:
»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella. En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet; minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:
Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä, että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi senvuoksi Don Quijotelle:
— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan hyötyä tekeillä olevassa Espanjan Ovidiuksessa. Kolmanneksi, että nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi on Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä. En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa ei kukaan ole ennen tietänyt.
— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne omistaa.
— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi omistaa — vastasi serkku.
— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä, jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.
— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus. Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se sentään tarjoo sijaa vieraille.
— Onkohan sillä erakolla kanoja? — kysyi Sancho.
— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet, jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin, että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä, ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.