Brittein maasta tullessaan.

Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu, ja sanoi hänelle:

— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.

— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä puheistasi.

— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho — vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi, mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä hän teille vastasi?

— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle, silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.» Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia, säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho, tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan, että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59] aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» — vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen maasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra, varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän ymmärryksenne!

— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; — virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta, näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista vastaväitettä eikä kiistaa.

Neljäskolmatta luku,

missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.