— Entä ne lumouksessa olevat, syövätkö ne? — kysyi serkku.
— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä, partansa ja hiuksensa kasvavat.
— Mahtavatko ne lumotut nukkua, armollinen herra? — kysyi Sancho.
— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.
— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön) usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.
— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele? Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.
— En minä usko herrani valehtelevan — vastasi Sancho.
— Mitä sitten uskot? — kysyi Don Quijote.
— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat, jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.
— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan, kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet? Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä, sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä pikariin Lancelotille hänen