— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä, sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan jääneet toisillemme mitään velkaa.
Nyt virkkoi serkku:
— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja vastata niin monta kertaa.
— Kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdin alas? — kysyi Don Quijote.
— Hiukan toista tuntia — vastasi Sancho.
— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja näkymättömissä seuduissa.
— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.
— Niin on varmaan laita — vastasi Don Quijote.
— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi serkku.
— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don
Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.