Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko, luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan:

— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni, ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla, miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni, hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa, kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä, olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani, sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos, josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta, mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt. Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia terävämpi.

— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän
Ramón de Hocesin tekoa.

— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen totuutta ja yhtenäisyyttä.

— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don
Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis, että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi. Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä (joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle, ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut, mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan, ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?» Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi korkealla äänellä ja sanoi:

Oi kuule viime pyyntöni, Montesinos serkku parhain: kun sieluni on liitänyt taa taivaan tähtitarhain, Belennan luokse rinnastain sydämeni silloin kanna, miekalla se irti lyö ja hänelle se anna.

Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte, rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta; minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä, jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa, rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät, niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi, jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa, tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille. Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia, aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa. Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen, joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut, minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit, turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa, kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia, vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa, sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa, joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.

— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.