Suunnilleen samat toivotukset ja rukoukset lähetti serkku hänen jälkeensä.
Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä, pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa. Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho, joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan. Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin. Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don Quijoten, jolle Sancho huusi:
— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte jäänyt sinne iäksenne.
Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät, pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin kauhistuneena ja virkkoi:
— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55] Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!
Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa helvetinkuilussa.
— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta saatte nähdä.
Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen. He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don Quijote Manchalainen:
— Älköön kukaan nousko, vaan kuunnelkaa, lapseni, molemmat tarkkaavasti.
Kolmaskolmatta luku.