— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä
Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.
Sitten sanoi opas:
— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani Muodonmuutoksista.
— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi
Sancho Panza.
Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote lausui:
— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.
Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän sanoi kuuluvalla äänellä:
— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan. Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä minua autat.
Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla. Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon. Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa, olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:
— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54] ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto! Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi pimeyteen!