— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?
— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.
— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.
— Olet oikeassa, hyvä ystävä — sanoi serkku.
Don Quijote sanoi:
— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho; olet kuullut sen joltakin muulta.
— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.
— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.
Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku, Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:
— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään maanalainen vankikomero.