— Onko Teresasi siis niin paha, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.
— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.
— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.
Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona, missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet, jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin. Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa, koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.
Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään Tutkimus ritaripuvuista, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat, joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai, kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia, jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.
— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi tulee olemaan Muodonmuutokset[50] eli Espanjan Ovidius ja jonka juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51] mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle annan nimen Lisäys Polydorus Vergiliukseen ja jossa käsitellään olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos, sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.
Sancho oli kuunnellut erittäin tarkkaavasti serkun kertomusta ja sanoi nyt:
— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla meidän ensimmäinen isämme Aatami.
— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.