missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.
Vastanaineet kestitsivät Don Quijotea mitä parhaimmin ja runsaimmin, sillä he tunsivat olevansa hänelle kiitollisuudenvelassa siitä urhoollisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän asiaansa puolustaessaan, ja yhtä paljon kuin hänen urhoollisuuttaan he kunnioittivat hänen älyään, jopa siinä määrässä, että pitivät häntä Cidin vertaisena soturina ja Ciceron kaltaisena kaunopuhujana. Kelpo Sancho huvitteli kokonaista kolme päivää vastanaineitten kustannuksella, joilta nyt saatiin tietää, ettei näennäinen haavoittuminen suinkaan ollut kauniin Quiterian kanssa ennakolta tehty suunnitelma, vaan että juonen oli keksinyt Basilio toivoen siten saavuttavansa, mitä todella saavuttikin. Hän tunnusti kumminkin ilmaisseensa suunnitelmansa muutamille ystävilleen, jotta he tarpeen vaatiessa tulisivat hänen avukseen ja tukisivat hänen petostaan.
— Ei sovi eikä tule nimittää petokseksi — virkkoi Don Quijote — sellaisia keinoja, joiden avulla tavoitellaan hyviä tarkoituksia.
Hän lisäsi vielä, että kaikkein paras tarkoitus, mikä rakastavaisilla saattoi olla, oli naimisiinmeno, ja huomautti, että rakkauden pahin vihollinen on nälkä ja alinomainen puute, koska rakkaus on pelkkää iloa, riemua ja autuutta, varsinkin, jos rakastavainen on saanut omakseen rakastetun; mutta näiden tunteiden verivihollisia ovat puute ja köyhyys. Hän sanoi puhuvansa näin siksi, että herra Basilio luopuisi entisistä askarruksistaan, jotka tosin voivat tuottaa hänelle mainetta, mutta joista hänellä ei ollut mitään rahallisia tuloja, ja koettaisi ahkeruudella ja älykkäille ja uutterille ihmisille aina tarjoutuvilla keinoilla hankkia itselleen parempia tuloja. Köyhällä kunniallisella miehellä (mikäli köyhän osaksi voi kunniaa tulla) on suuri aarre, jos hän omistaa kauniin vaimon; jos häneltä tämä aarre riistetään, niin häneltä riistetään samalla kunnia ja tuhotaan se. Kaunis ja kunnollinen vaimo, jolla on köyhä mies, ansaitsee laakeriseppeleen ja voitonpalmun. Kauneus sinänsä herättää kiintymystä kaikissa, jotka sen näkevät ja tuntevat, ja sen kimppuun hyökkäävät kuningaskotkat ja ylhäällä liitelevät linnut, kuin johonkin maukkaaseen syöttiin, mutta jos semmoiseen kauneuteen liittyy puute ja köyhyys, niin sitä ahdistavat myös korpit, haukat ja muut petolinnut. Ja semmoista vaimoa, joka pysyy järkkymättömänä, vaikka joutuu niin monien hyökkäysten alaiseksi, kannattaa todella nimittää miehensä kruunuksi.
— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan, että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon, kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin. Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta; naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa, sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano, että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.
Sancho kuunteli tuota kaikkea ja sanoi itsekseen:
— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa viisauttaan.
Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi häneltä:
— Mitä sinä mutiset, Sancho?
— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho — ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa nuolla!»