Kun siis Basilio ja Quiteria olivat liittäneet kätensä yhteen, antoi kirkkoherra heltyneenä ja itkien heille siunauksensa ja rukoili Jumalaa suomaan ikuisen levon vastanaineen nuoren miehen sielulle. Mutta tuskin siunauksen saatuaan tämä kavahti notkeasti seisoalleen ja sieppasi uskomattoman uskaliaasti ulos terän, jonka tuppena oli ollut hänen ruumiinsa. Kaikki läsnäolijat joutuivat ihmetyksen valtaan, ja muutamat heistä, jotka olivat pikemmin yksinkertaisia kuin terävä-älyisiä, alkoivat äänekkäästi huutaa:
— Ihme, ihme!
Mutta Basilio virkkoi:
— Ei mikään »ihme, ihme», vaan viekkaus, viekkaus!
Hämmästynyt ja pelästynyt kirkkoherra kiiruhti molemmin käsin tutkimaan haavaa ja huomasi, ettei terä ollut tunkeutunut Basilion lihan ja kylkiluitten välitse, vaan verellä täytetyn rautaputken läpi, jonka hän oli taitavasti sijoittanut oikeaan paikkaan, ja vereen oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, sekoitettu semmoisia aineita, ettei se voinut hyytyä. Sanalla sanoen, kirkkoherra ja Camacho sekä kaikki läsnäolevat havaitsivat joutuneensa pilan ja petoksen esineiksi. Äsken vihitty vaimo ei näyttänyt kumminkaan olevan pilasta pahoillaan, vaan päinvastoin, kuullessaan sanottavan, ettei vihkiminen voinut olla pätevä, koska siinä oli käytetty petosta, sanoi uudelleen antavansa siihen suostumuksensa. Siitä kaikki päättelivät, että koko asia oli suunniteltu kummankin asianosaisen yhteisestä päätöksestä. Camacho ja hänen seuralaisensa suuttuivat niin, että aikoivat käydä heti kostamaan, ja monet heistä paljastivat miekkansa hyökäten Basilion kimppuun, jota puolustamaan heti paljastettiin yhtä monta miekkaa. Kaikkein ensimmäisenä syöksyi esiin Don Quijote ratsunsa selässä, peitsi kädessä ja kilvellään hyvin itseään suojaten, ja pakotti kaikki väistymään kauemmaksi. Sancho, jota tällaiset kohtaukset eivät koskaan miellyttäneet tai ilahduttaneet, peräytyi lihapatojen luo, joista oli saanut mainion ateriansa, sillä tämä paikka tuntui hänestä pyhältä paikalta, jota tuli pitää kunniassa ja arvossa. Don Quijote huusi raikuvalla äänellä:
— Pysähtykää, hyvät herrat, pysähtykää; ei ole oikein, jos haluatte kostaa rakkauden tekemiä loukkauksia. Muistakaa, että rakkaus ja sota ovat yhtä ja samaa, ja samoinkuin sodassa on yleisesti sallittua käyttää viekkautta ja sotajuonia vihollisen voittamiseksi, samoin hyväksytään rakkauden kiistoissa ja kilpaleikeissä viekkautta ja juonia, joihin turvaudutaan toivotun tarkoitusperän saavuttamiseksi, kunhan ne vain eivät koidu vahingoksi tai häpeäksi rakastetulle. Quiteria kuului Basiliolle ja Basilio Quiterialle kaitselmuksen oikean ja suopean päätöksen mukaan. Camacho on rikas ja voi rahalla hankkia itselleen toiveittensa tyydytyksen milloin, missä ja miten vain haluaa. Basiliolla on vain tämä yksi karitsa, eikä sitä voi häneltä riistää kukaan, olipa kuinka mahtava tahansa, sillä kahta, jotka Jumala on yhteen liittänyt, eivät ihmiset voi toisistaan erottaa, ja ken sitä yrittää, joutuu sitä ennen tekemisiin tämän peitsenkärjen kanssa.
Niin sanoen hän heilutti peistä niin voimakkaasti ja taitavasti, että säikähdytti kaikki, jotka eivät häntä tunteneet. Quiterian välinpitämättömyys teki muuten Camachon mieleen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän häivytti silmänräpäyksessä rakastetun kuvan muististaan, ja senvuoksi hän myös kuunteli kirkkoherran, älykkään ja hyväntahtoisen miehen kehoituksia, joten sekä Camacho että hänen puoluelaisensa kohta leppyivät ja tyyntyivät. Rauhan merkiksi he pistivät miekkansa tuppeen ja syyttivät koko asiasta enemmän Quiterian kevytmielisyyttä kuin Basilion viekkautta. Camacho itse ymmärsi, että Quiteria, joka oli rakastanut Basilioa tyttönä, olisi rakastanut häntä vielä naimisissakin, joten hänen, Camachon, ennemmin tuli kiittää taivasta siitä, että se oli Quiterian häneltä riistänyt, kuin siitä, että se oli hänet hänelle antanut.
Kun siis Camacho ja hänen väkensä olivat rauhoittuneet ja tyyntyneet, rauhoittuivat myös Basilion ystävät, ja rikas Camacho, joka tahtoi osoittaa, ettei hän kantanut mitään kaunaa tehdystä kepposesta eikä siitä mitään välittänyt, vaati, että juhlallisuuksia jatkettaisiin, ikäänkuin hän olisi todella viettänyt häitään. Mutta Basilio, hänen vaimonsa ja seuralaisensa eivät tahtoneet ottaa juhlallisuuksiin osaa, vaan lähtivät Basilion kotikylään. Köyhilläkin ihmisillä, jos he ovat kunnollisia ja älykkäitä, on näet omat seuralaisensa, jotka heitä kunnioittavat ja suojaavat, samoinkuin rikkailla on sellaisia, jotka heitä imartelevat ja keräytyvät heidän ympärilleen.
Basilion seuralaiset veivät mukanaan Don Quijoten, jota he pitivät jalona ja pelottomana miehenä. Ainoastaan Sanchon mieli pimeni, kun hän huomasi, ettei saanutkaan jäädä odottamaan Camachon oivallista ateriaa ja juhlaa, joka jatkui myöhään yöhön, ja niin hän seurasi herraansa, tämän ratsastaessa Basilion ja hänen tovereittensa kanssa, seurasi heitä surullisena ja alakuloisena jättäen taakseen Egyptin lihapadat, vaikka kuljettikin niitä mielessään, sillä niistä nostettu, nyt jo kohta syöty ja nautittu muona, jota hänellä oli ämpärissään, palautti hänen mieleensä kadotetun onnen ihanuuden ja runsauden. Niin hän ajoi murheellisena ja mietteissään, vaikka ei nälkäisenä, Rocinanten jäljessä, harmonsa selässä järkähtämättä istuen.
Kahdeskolmatta luku,