Kuultuaan haavoittuneen pyynnön Don Quijote sanoi kuuluvalla äänellä, että se, mitä Basilio vaati, oli aivan oikeutettua ja järkevää ja sitäpaitsi helposti toteutettavaa ja että herra Camachon kunnia ei tulisi mitenkään loukatuksi, vaikka hän saisi vaimokseen neiti Quiterian hänen jäätyään uljaan Basilion leskeksi eikä suoraan hänen isänsä kädestä. Hän lausui:
— Tässä ei saa tulla kysymykseen mikään muu kuin myöntö, mikä edellyttää vain sen pelkkää lausumista, sillä tuleehan tämän liiton morsiussänky kuitenkin olemaan hauta.
Camacho kuuli kaiken tuon ja joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Basilion ystävien huuto kiihtyi yhä, ja he pyysivät häntä sallimaan Quiterian ojentaa kätensä kuolevalle, jottei hänen sielunsa joutuisi kadotukseen, jos hän lähtisi epätoivoissaan tästä elämästä. Niin he saivat tai oikeammin pakottivat Camachon selittämään, että hän tyytyisi siihen, jos Quiteria ojentaisi Basiliolle kätensä, koska kaikki tuo ei merkinnyt muuta kuin hänen omien toiveittensa täyttymisen vähäistä viivästymistä.
Nyt kääntyivät kaikki Quiterian puoleen ja koettivat, toiset rukouksilla, toiset kyynelillä, toiset taas pätevillä syillä saada hänet ojentamaan kätensä Basilio raukalle. Mutta Quiteria seisoi siinä jäykempänä kuin marmori ja liikkumattomampana kuin kuvapatsas eikä näyttänyt voivan eikä tahtovan vastata sanaakaan, eikä hän olisi mitään sanonutkaan, jollei pappi olisi kehoittanut häntä tekemään nopeasti päätöksensä, koska Basilio oli jo henkihieverissä eikä ollut enää aikaa odottaa epäröivää harkintaa. Silloin kaunis Quiteria vihdoin astui mitään virkkamatta, hämmentyneenä, nähtävästi aivan murheellisena ja järkytettynä, siihen paikkaan, missä Basilio makasi jo murtuvin silmin, hengitellen lyhyeen ja kiihkeästi, kuiskaillen Quiterian nimeä ja ilmeisesti ollen kuolemaisillaan pakanana eikä kristittynä. Quiteria tuli nyt aivan hänen luokseen, painui polvilleen ja pyysi hänen kättään vain viittoen, mitään virkkamatta. Basilio katseli häntä suurin silmin jäykästi tuijottaen ja sanoi:
Oi Quiteria, sinussa on siis herännyt sääli vasta nyt, kun se tulee olemaan tikari, joka tekee lopun elämästäni: minulla näet ei ole enää voimia kestää onnea, jonka minulle lahjoitat valitsemalla minut puolisoksesi, tai hillitä tuskaa, joka kohta verhoo silmäni kuoleman kauhistavaan varjoon! Minä anon sinulta, sinä kovan onneni tähti, ainoastaan yhtä: ettet sinä nyt, kun pyydät kättäni ja ojennat minulle oman kätesi, tee sitä ainoastaan täyttääksesi minun toivomustani tai jälleen minua pettääksesi, vaan että nyt tunnustat ja selität ojentavasi ja antavasi minulle kätesi ottaen minut lailliseksi puolisoksesi, millään tavalla tekemättä väkivaltaa omille tunteillesi, sillä eihän olisi oikein, jos tällä kuoleman hetkellä pettäisit minut tai teeskentelisit minulle, joka olen aina kohdellut sinua aivan vilpittömästi.
Näitä sanoja lausuessaan hän pyörtyi useita kertoja, niin että kaikki läsnäolijat aina luulivat pyörtymyksen sammuttavan hänen elämänsä. Quiteria tarttui vilpittömästi ja arasti oikealla kädellään Basilion käteen ja sanoi hänelle:
— Mikään väkivalta ei kykene taivuttamaan minun tahtoani, ja minä ojennan siis niin vapaasti kuin suinkin voin käteni sinulle ottaen sinut lailliseksi puolisokseni ja otan vastaan sinun kätesi, jos sinä puolestasi ojennat sen minulle vapaasta tahdostasi, sen onnettomuuden, johon harkitsematon tekosi on sinut syössyt, tajuntaasi himmentämättä.
— Minä teen sen, — vastasi Basilio — enkä suinkaan hämmentyneenä, vaan selvällä järjellä, jonka taivas on armossaan minulle suonut, ja lupaan siis tulla sinun puolisoksesi.
— Ja minä sinun puolisoksesi, — vastasi Quiteria — siitä riippumatta, elätkö vielä monet vuodet vai kannetaanko sinut hautaan minun sylistäni.
— Tuo nuori mies puhuu kovin paljon — virkkoi nyt Sancho Panza — ollakseen niin pahoin haavoittunut. Pitäkää huolta siitä, että hän jättää nuo lemmenjutut ja ajattelee sieluansa, joka minusta näyttää pikemmin olevan hänen kielellään kuin hänen huulillaan.