— Hän ei totisesti ole puettu niinkuin talonpoikaistyttö, vaan kuin hieno hovinainen. Jumaliste, olenpa näkevinäni, että hänellä on kaulassa tavallisten rintahelyjen asemesta komeita koralleja, ja hänen pukunsa ei suinkaan ole tavallista viheriää Cuencan verkaa, vaan kolmikymmensäikeistä samettia! Ja reunus, onko se tehty valkoisesta palttinasuikaleesta! Ei totisesti, sehän on silkkiä! Ja katsokaahan hänen käsiään, onko niissä agaattisormuksia! Minut saa paha viedä, jolleivät sormukset ole kultaa, ja kaikkein parasta kultaa, ja niissä on maidonvalkoisia helmiä, joista jokainoa on yhtä kallis kuin ihmisen silmä. Voi koiranpoika, millaiset hiukset; jos se ei ole irtotukka, niin en ole eläessäni nähnyt pitempiä enkä vaaleampia! Ja voisiko hänen ryhtiänsä ja vartaloansa mitenkään moittia, ja eikö häntä täydy verrata palmuun, joka hiljaa huojuu, taakkanaan pitkät taatelitertut, sillä juuri semmoisilta näyttävät ne korut, joita hänellä on hiuksissaan ja kaulassaan! Siinä on totisesti pulska tyttö, joka kelpaa kuusipuisten pukkien päälle.
Don Quijote nauroi Sanchon maalaismaisille ylistyksille, mutta oli itsekin sitä mieltä, ettei ollut nähnyt milloinkaan kauniimpaa naista, omaa valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista lukuunottamatta. Kaunis Quiteria oli hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui unettomasta yöstä, jonka morsiamet tavallisesti viettävät varustautuessaan hääpäivää varten. Kulkue eteni kohti koroketta, joka oli rakennettu niityn toiselle laidalle ja koristettu matoilla ja lehvillä; siellä piti vihkimisen tapahtua, ja sieltä oli määrä katsella tansseja ja muita näytöksiä. Mutta siihen saapuessaan he kuulivat takaa äänekästä huutoa ja jonkun sanovan:
— Odottakaa hiukan, te ajattelemattomat ja äkkipikaiset ihmiset.
Tuon äänen ja nuo sanat kuultuaan kaikki kääntyivät katsomaan ja huomasivat, että ne oli lausunut mies, jolla oli yllään tulipunaisella läikesilkillä päärmätty pitkä musta viitta. Päässä hänellä oli (kuten kohta huomattiin) pahaenteisen sypressin oksista punottu seppele ja kädessä pitkä sauva. Hänen ehdittyään lähemmäksi kaikki tunsivat hänet uljaaksi Basilioksi ja kaikki odottivat jännittyneinä ihmetellen, mitä hänen huutonsa ja sanansa tarkoittivat, sillä hänen tulonsa tänä hetkenä saattoi ennustaa ainoastaan jotakin ikävää tapahtumaa.
Hän saapui vihdoin luo, uupuneena ja hengästyneenä, pysähtyi morsiusparin eteen, työnsi teräskärjellä varustetun sauvansa maahan, loi katseensa Quiteriaan, kalpeni ja virkkoi kumealla ja vapisevalla äänellä:
— Sinä tiedät hyvin, kiittämätön Quiteria, että sen pyhän uskonnon mukaan, jota tunnustamme, sinun on mahdoton minun vielä eläessäni ottaa ketään muuta puolisoksesi; eikä sinulle ole tuntematonta sekään, etten minä, odottaessani ajan ja oman uutteruuteni lisäävän varallisuuttani, ole tahtonut jättää huomioonottamatta sinun kunniasi vaatimuksia. Mutta sinä olet kylmästi sivuuttanut kaikki ne velvollisuudet, joihin rehellinen aikomukseni sinua sitoo, ja tahdot tehdä minulle kuuluvan omaisuuden herraksi toisen, jonka rikkaudet eivät ainoastaan tuota hänelle onnea ja ulkonaista loistoa, vaan vielä kaikkein korkeimman autuuden. Ja jotta hän saisi sen täysin määrin (ei niin, etten minä katsoisi hänen sitä ansaitsevan, vaan taivaan tahdon mukaan), tahdon omin käsin raivata pois sen mahdottomuuden tai esteen, joka voisi olla hänen tiellään, surmaamalla itseni. Eläköön, eläköön rikas Camacho kiittämättömän Quiterian kanssa pitkät ja onnelliset vuodet, ja kuolkoon, kuolkoon köyhä Basilio, jonka köyhyys leikkasi hänen onneltaan siivet syösten hänet hautaan!
Niin sanoen hän tarttui maahan pistämäänsä sauvaan, jonka toinen puoli jäi maahan kiinni; se näet oli vain siinä piilevän kapean pistoaseen tuppi. Toisen pään, jota sopii nimittää kahvaksi, hän nyt painoi maahan ja syöksyi rohkeasti ja päättäväisesti terän kärkeen, ja samassa nähtiin verisen kärjen ja puolen terää pistävän ulos hänen selästään. Siihen jäi onneton mies makaamaan veriinsä oman aseensa lävistämänä.
Hänen ystävänsä riensivät heti hänen avukseen surkutellen hänen kärsimystään ja surullista kohtaloaan. Don Quijotekin astui Rocinanten selästä ja tuli häntä auttamaan, sulki hänet syliinsä ja huomasi, ettei hän ollut vielä vetänyt viimeistä henkäystä. Toiset aikoivat kiskoa terän ulos, mutta läsnäoleva kirkkoherra oli sitä mieltä, ettei sitä pitänyt vetää pois, ennenkuin hän oli ripittäytynyt, koska hän terää pois otettaessa varmaan heti kuolisi. Mutta nyt Basilio tuli hiukan tajuihinsa ja sanoi tuskallisella, heikolla äänellä:
— Jos sinä, säälimätön Quiteria, tänä viimeisenä ja ratkaisevana hetkenä ojennat minulle kätesi luvaten tulla puolisokseni, niin katson uhkarohkean tekoni saavan jonkinlaista puolustusta, koska sen avulla saavutan onnen päästä sinun omaksesi.
Kuullessaan nuo sanat kirkkoherra lausui hänelle, että hänen piti ennemmin ajatella sielunsa autuutta kuin ruumiillista nautintoa, ja kehoitti häntä rukoilemaan vilpittömin sydämin Jumalalta anteeksi syntejänsä ja epätoivoista tekoansa. Siihen Basilio vastasi, ettei hän missään tapauksessa suostunut ripittäytymään, ellei Quiteria sitä ennen ojentanut hänelle kättään luvaten tulla hänen puolisokseen, ja sanoi, että siitä johtuva tyydytys yksin voisi vahvistaa hänen tahtoaan ja antaa hänelle rohkeutta ripittäytymiseen.