— Vaikka niinkin kävisi, oi Sancho, — vastasi Don Quijote — ei vaikenemisesi voi milloinkaan korvata, mitä olet puhunut, puhut ja tulet vielä puhumaan eläessäsi; onhan sitäpaitsi aivan luonnollisen järjestyksen mukaista, että minun kuolemani päivä saapuu ennenkuin sinun, ja siksi en uskokaan, että tulen milloinkaan näkemään sinua mykkänä, en edes silloin, kun juot tai nukut, — ja tämä on totinen tosi.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho luurankomieheen ei ole luottamista, tarkoitan kuolemaan, sillä se syö samalla karitsan kuin lampaankin; ja minä olen kuullut kirkkoherramme sanovan, että se astuu yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin köyhien mataloihin majoihin. Tämä herra on pikemmin väkivaltainen kuin valikoiva, hän ei hylkää mitään, hän syö kaikkea ja kaikki häntä maittaa, ja kaikenmoista väkeä, eri-ikäistä ja erisäätyistä, hän sulloo haarapussiinsa. Hän on semmoinen viljan korjaaja, joka ei välitä päivällislevosta, vaan niittää ja leikkaa lakkaamatta sekä lakastunutta että tuoretta ruohoa, eikä hän näytä ruokaansa ollenkaan pureksivan, vaan nielevän ja ahmivan kaikki, mitä hänen eteensä asetetaan, sillä hän on nälkäinen kuin susi eikä saa koskaan kyllikseen, ja vaikka hänellä ei ole vatsaa, näyttää hän olevan vesitautinen ja janoavan kaikkien elävien elämää niinkuin janoinen ihminen himoitsee raikkaalla vedellä täytettyä maljaa.
— Riittää, Sancho — virkkoi nyt Don Quijote. — Istu lujasti satulassa ja katso, ettet putoa. Totta totisesti, sen, mitä olet maalaismiehen kielellä lausunut kuolemasta, olisi yhtä hyvin voinut sanoa joku oiva saarnamies. Minä sanon sinulle, Sancho, että sinä, jos sinulla olisi yhtä sivistynyt äly kuin sinulla on hyvät luounonlahjat, voisit nousta saarnastuoliin ja lähteä maailmalle saarnaamaan oikein sievästi.
— Joka hyvin elää, se hyvin saarnaa; — vastasi Sancho — siinä koko minun teologiani.
— Et sinä enempää tarvitsekaan; — sanoi Don Quijote — mutta minä en kumminkaan pääse oikein käsittämään enkä oivaltamaan, kuinka sinulla voi olla niin paljon viisautta, vaikka jumalanpelko on viisauden alku ja sinä pelkäät sisiliskoakin enemmän kuin Jumalaa.
— Arvostelkaa te, armollinen herra, omia ritariasioitanne; — virkkoi Sancho — älkää huoliko ruveta arvostelemaan toisten ihmisten pelkuruutta tai rohkeutta; minä näet pelkään Jumalaa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta antakaa minun nyt syödä loppuun tämä kauhallinen, sillä kaikki muu on joutavaa lorua, josta meidät vaaditaan tilille toisessa elämässä.
Sen sanottuaan hän alkoi jälleen tutkia ämpärinsä sisältöä niin hyvällä ruokahalulla, että Don Quijotenkin alkoi tehdä mieli jotakin maistaa, ja hän olisi varmaan käynyt Sanchoa auttamaan, jollei häntä olisi siitä estänyt eräs seikka, joka on tässä ensin mainittava.
Yhdeskolmatta luku,
jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.
Don Quijoten ja Sanchon vielä keskustellessa niinkuin edellisessä luvussa kerrottiin, kuultiin yhtäkkiä kovaa huutoa ja ankaraa melua. Sen saivat aikaan ratsastavat miehet, jotka täyttä laukkaa ajaen ja äänekkäästi huutaen riensivät ottamaan vastaan morsiusparia, joka nyt saapui lukemattomien soittimien ja tanssivien ryhmien ympäröimänä, seurassaan kirkkoherra ja sukulaiset sekä arvokkain väki kaikilta lähiseudulla sijaitsevilta paikkakunnilta, kaikki juhlapuvussa. Nähdessään morsiamen Sancho sanoi: