Sancho Panza kuuli keskustelun ja sanoi:
— Kuningas on minun kukkoni; minä pidän Camachon puolta.
— Selvästi näkee, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että olet moukka ja kuulut niihin, jotka sanovat: »Eläköön se, joka voittaa!»
— En tiedä, kenen joukkoon kuulun, — vastasi Sancho — mutta sen tiedän varmaan, etten voi koskaan kuoria Basilion padoista mitään niin hyvää kuin olen saanut Camachon padoista.
Hän näytti ämpäriään, joka oli täynnä hanhia ja kanoja, otti yhden kananruhon, alkoi sitä syödä hyvillä mielin ja hyvällä ruokahalulla ja sanoi:
— Hiiteen kaikki Basilion kyvyt; ihminen on varainsa arvoinen, ja hänellä on varoja yhtä paljon kuin arvoakin. Isoäidilläni oli tapana sanoa, että maailmassa on vain kaksi sukua, se, jolla on, ja se, jolla ei ole, ja hän piti aina sen puolta, jolla on. Nykyisin, armollinen herra Don Quijote, kysytään pikemmin omaisuutta kuin tietoja, ja kullalla lastattu aasi näyttää paremmalta kuin hevonen kuormasatula selässä. Siksi sanon vielä kerran, että minun mieheni on Camacho, sillä hänen padoistaan voi ammentaa hanhia ja kanoja, jäniksiä ja kaniineja niin paljon kuin haluaa, mutta Basilion padasta saa, vaikka pohjaa myöten haraisi, pelkkää vesiheraa.
— Joko loppui lorusi, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Taisi loppua, — vastasi Sancho — sillä minä huomaan, että teidän armonne panee sen pahakseen; jollei sitä estettä olisi, niin minulla olisi työtä vaikka kolmeksi päiväksi.
— Suokoon Jumala, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että saan nähdä sinut mykkänä, ennenkuin kuolen.
— Kun elämme niinkuin elämme, — vastasi Sancho — niin minä varmaan saan haukata multaa, ennenkuin teidän armonne kuolee, ja silloin minä kukaties olen niin mykkä, etten sano sanaakaan ennen maailmanloppua tai ainakaan ennen tuomiopäivää.