Oon Vauraus, tuo suuri, jalo, jot' oikein harvoin käytetään, mua ilman menesty ei talo; sun luokses tänäpänä jään, oon ikuisesti huonees valo.
Vauraus vetäytyi syrjään, ja esiin astui Runous. Tanssittuaan vuoronsa samoinkuin toiset se suuntasi katseensa linnanneitoon ja lausui:
Niin helein soinnuin, äänin vienoin myös Runous nyt ilmestyy, sonetin verhoin tummin, hienoin sua, valtiatar, lähestyy tää outo vieras näillä tienoin.
Jos tunkeilevaksi et soimaa mun intoani rohkeaa, niin minun siivissäni voimaa on nostaa nimes kunniaa, jo tuhansien ihannoimaa.
Runous väistyi syrjään, ja Vaurauden ryhmästä tuli esiin Anteliaisuus, joka tanssi vuoronsa ja sanoi:
On antelias se, ken taitaa ain' aulis olla antamaan niin näyttämättä mieltä saitaa, mut tuhlaamatta kuitenkaan myös koskaan viime lantin laitaa.
Mut tuhlarien viitta yllä sun onneksesi kuljen nyt, sen synnin anteeks saanen kyllä, näät sydän lempeen syttynyt mua siihen kiihtää pyytelyllä.
Niin tulivat esiin ja vetäytyivät jälleen syrjään molempien ryhmien kaikki henkilöt; jokainen heistä tanssi vuoronsa ja lausui säkeensä, joista toiset olivat aistikkaita, toiset naurettavia. Don Quijoten muistiin (joka oli erittäin hyvä) jäivät kumminkin vain tässä mainitut. Sitten molemmat ryhmät hajautuivat, muodostivat ketjuja ja katkaisivat ne jälleen varsin sievästi ja sulavasti. Kulkiessaan puulinnan ohi Lemmenjumala ampui aina nuoliaan ilmaan, ja Vauraus rikkoi linnan seinään kullattuja savisia säästölippaita. Kun he siten olivat tanssineet kauan aikaa, otti Vauraus vihdoin esiin ison roomalaisen kissan nahasta tehdyn valtavakokoisen kukkaron, joka näytti olevan täynnä rahoja, ja heitti sen linnanseinään. Kova isku sai seinien puulevyt irtautumaan liitoksistaan ja kaatumaan maahan, niin että linnanneito seisoi siinä aivan suojatonna. Vauraus riensi esiin koko seurueineen, he heittivät neidon kaulaan pitkät kultakäädyt ja näyttivät aikovan käydä häneen käsiksi, valloittaa ja ottaa vangikseen. Sen nähtyään Lemmenjumala ja hänen seuralaisensa taas olivat riistävinään neidon heiltä. Kaikkia tämän esityksen yksityiskohtia säesti tamburiinien helinä ja siihen sopivat liikkeet ja karkelot. Villit tulivat tekemään rauhaa ja kohottivat jälleen kiireesti linnan lautaseinät liittäen ne paikoilleen, niin että neito oli taas niitten suojassa, ja siihen päättyi tanssi katselijoitten suureksi tyydytykseksi.
Don Quijote kysyi eräältä nymfiltä, kuka tuon oli keksinyt ja järjestänyt. Hän vastasi, että sen oli tehnyt eräs sillä paikkakunnalla asuva kirkkoherrakunnan omistaja, joka oli hyvin kekseliäs semmoisissa asioissa.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Don Quijote — että sen kandidaatin tai kirkkoherran täytyy olla parempi Camachon kuin Basilion ystävä ja että hän on etevämpi satiiriseppo kuin saarnamies. Hän on erittäin taitavasti yhdistänyt tuohon tanssiin Basilion kyvyt ja Camachon rikkauden!