— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään, mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä vihollisten valtaan.

— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni; ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä, jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä, sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.

Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan menehtyä.

Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.

Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin! Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla, mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata, että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti, armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla, missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte, ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.

— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote — siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni, jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme, harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.

— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee, ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky, jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan, jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.

— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho, sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän kuin Tomé Carrasco teille antoi?

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho — niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani; mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.