Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:1

by Miguel de Cervantes Saavedra

Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:

— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa, ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat, olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan velvolliset hillitsemään itseänne.

— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa niinkuin muna toista munaa.

Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin, jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:

— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään, eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani, en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta, niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa. Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä, että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä, että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen, oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään, ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä, huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei kukaan ajanut häntä takaa.

Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen paikkaan voitonmerkin.

Kahdeksaskolmatta luku.

Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan, myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:

— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.